Pyhiinvaellus

Olen jälleen aloittamassa jokavuotista matkaani kohti pääsiäistä, paastoa. Mieleeni nousee tämä kuva muutaman vuoden takaiselta Irlannin matkalta Tosi-isojen kanssa.

Pitkänä perjantaina meidän oli määrä kiivetä Pyhän Patrikin vuorelle. Vuori on tunnettu pyhiinvaelluskohde Irlannissa ja yksi tärkeimpiä etappeja matkallamme. Huono sää piti meitä jännityksessä viimeiseen saakka, sillä sateella tai sumussa ei vuorelle ollut asiaa. Perjantaiaamu aukesi kuitenkin aurinkoisena vastoin kaikkia sääennustuksia ja näimme ensimmäistä kertaa mahtavan vuorenhuipun majoituspaikkamme ikkunasta. Aikaisempina päivinä se oli ollut sadepilvien ja sankan sumun piilottama. Sää oli selkiytynyt juuri sopivasti kiipeämistä varten ja se tuntui ihmeelliseltä! Isäntäperheemme varoitteli meitä kuitenkin luottamasta liikaa Irlannin arvaamattomaan säähän ja kertoi, miten nopeasti sumu laskeutui vuoren päälle.

Lyhyen bussimatkan aikana varustauduimme matkaan Pyhän Patrikin rintakilveksi sanotun rukouksen sanoilla. Bussin kuljettajakin tunnisti rukouksen ja yhtyi siihen omalla kielellään. Sitten vaellus kohti huippua alkoi. Aluksi matkan teko oli mukavaa. Polku oli toki kivinen ja kapea alusta saakka, mutta nousi vain loivasti ylöspäin. Maisemia ihaillessa ei mahdollinen sade tai sumukaan vielä pelottanut.

Pikkuhiljaa kulku vuorella vaikeutui ja meille alkoi selvitä matkan todellinen pituus. Kaikilla ei ollut kunnollisia kenkiä kivipoluilla kiipeämiseen ja kuntokaan ei ehkä ollut paras mahdollinen. Etukäteen olimme lukeneet, että lapset ja vanhuksetkin pääsivät kiipeämään vuorelle ja että edestakaiseen matkaan kuluisi vain kolmisen tuntia. Ei kuulostanut ollenkaan pahalta ja ehkäpä sen vuoksi kaikki eivät olleet pitäneet niin tärkeänä kiipeämiseen soveltuvien kenkien hankintaa. Totuus oli kuitenkin aivan toinen. Ryhmässämme ilmeni myös terveydellisiä ongelmia, joita emme olleet osanneet ottaa huomioon. Kaiken kukkuraksi aurinkoinen sää oli muuttumassa. Näimme vuoren rinteeltä, miten jossakin lähistöllä jo satoi kaatamalla, eikä vuoripolku suinkaan ollut vielä näyttänyt pahintaan.

Matkan edetessä ahdistus mielessäni kasvoi kasvamistaan ja rukoilin lakkaamatta. Mietin, mihin olinkaan ryhmäni tuonut ja mitä kaikkea saattoi tapahtua. Olin kuvitellut matkaa helpoksi ja mukavaksi, mutta todellisuus olikin aivan toinen. Vastuu nuorista painoi ja pelko kuristi kurkkua. Miten meille käy, jos sade kastelee kivipolut tai jos sumu peittää näkyvyyden. Miten saamme avun, jos joku loukkaantuu tai saa sairaskohtauksen. Entä jos joku eksyy? Herra auta! Anna meidän selvitä!

Viimeinen nousu oli jyrkkä kivikasa. Valkoisten irtokivien joukosta tuskin erotti jotain poluntapaista. Kiipeäminen oli todella hankalaa ja yksi joukostamme joutui jäämään tasanteelle odottamaan. Kiivetessämme vierivien kivien joukossa, alkoi sumu laskeutua ja kun lopulta pääsimme vuoren päälle, peitti se jo näköalat kokonaan. Vain ensimmäiset meistä ehtivät näkemään ympärillä aukeavat maisemat. Lepäsimme pienen hetken ennen kuin aloimme paluumatkan. Sumu oli ilmestynyt kuin tyhjästä ja peittänyt huipun niin nopeasti, ettemme uskaltaneet jäädä odottelemaan yhtään pitemmäksi aikaa. Sadepilvetkin piirittivät vuorta koko ajan lähempänä.

Kulku vuoren rinnettä alaspäin ei ollut paljon helpompaa kuin ylöspäinkään, mutta sen verran nopeampaa kuitenkin, että ehdimme ajoissa sateen ja sumun alta pois. Loppumetreillä alkoi jo pisaroida ja kohta sen jälkeen ei vuorta enää näkynyt. En voi kuvata sitä helpotusta, joka minut valtasi, kun olimme kaikki jälleen tasaisella maalla ja suurin piirtein ehjinä.

Lähtiessäni en ollut ajatellut olevani pyhiinvaellusmatkalla ja vaeltaessani koin kaikkea muuta kuin pyhyyttä. Kuitenkin matkanteko oli vienyt minut lähemmäksi Jumalaa. Ei siksi, että vuori olisi ollut jotenkin erityinen Jumalan kohtaamiseen soveltuva paikka, vaan koska silloin ymmärsin oman pienuuteni paremmin kuin koskaan. Ymmärsin, ettei kovinkaan moni asia ole minun hallittavissani. Ei vaikka kuinka olin ottanut asioista selvää ja varautunut säänkestävällä asulla ja vaelluskengillä. Ei vaikka olin treenannut itseäni ja saavuttanut kiipeämiseen vaadittavan kuntotason. En koskaan ollut kokenut tarvitsevani Jumalaa niin paljon kuin silloin, enkä koskaan ollut rukoillut niin pitkään ja kiihkeästi. – Ja Jumala oli kanssamme.

Jälkeenpäin olen ajatellut, että haasteet ja koettelemukset saattavatkin olla juuri se pyhiinvaelluksen juttu. Helppo ja mukava pikku-retki ei kävisi pyhiinvaelluksesta, sillä usein juuri koettelemukset tuovat meidät lähemmäksi Jumalaa. Ehkä tämä tosiasia on saanut ihmiset läpi aikojen kurittamaan itseään esimerkiksi paastoamalla.

Minäkin olen vuosien saatossa koettanut monin eri tavoin viettää paastonaikaa ja päästä näin lähemmäksi Jumalaa. Olen paastonnut herkuttelusta, turhista ostoksista, negatiivisuudesta jne. Kaikki nuo paastot ovat menneet enemmän tai vähemmän pieleen. Olen joutunut huomaamaan, että olen kovin heikko markkinavoimien ja omien tottumusteni edessä. Mutta voisiko paasto ollakin juuri sitä; pyhiinvaellusmatka, jolla joutuu kohtaamaan oman pienuutensa? Joutuu vastakkain sen tosiasian kanssa, että ei itse pysty tulemaan paremmaksi vaan tarvitsee siihenkin Jumalaa. Ehkä silloin kulkija saa myös huomata: Jumala on kanssamme.

 

Pyhän Patrikin rintakilpi

Minä sidon itseni tänään lujasti

Kolminaisuuden nimen voimaan.

Minä rukoilen ja rakastan Jumalaa,

joka on Yksi Kolmessa ja Kolme Yhdessä.

 

Minä sidon itseni ikuisesti lujasti

uskon voimaan, Kristuksen elämään ihmisenä,

hänen kasteeseensa Jordanin vedessä,

hänen ristinkuolemansa tuomaan vapahdukseen,

hänen ylösnousemiseensa tyhjästä haudasta,

hänen paluuseensa taivaan maahan,

hänen tulemiseensa tuomion päivänä,

tähän sidon itseni tänään lujasti.

 

Minä sidon itseni tänään lujasti

tähtikirkkaan taivaan jokaiseen hyveeseen:

auringon elämää antaviin säteisiin,

kuun valoon myöhäisenä yön hetkenä,

salaman valoon joka välkähtelee vapaasti,

tuulen raivoisaan myrskyyn ja huutoon,

lujaan maahan, suolaiseen mereen,

joka on ikuisen kallion huipun ympärillä.

 

Minä sidon itseni tänään lujasti

Jumalan valtaan pidellä ja johdattaa minua,

Hänen silmänsä valvovat, hänen valtansa antaa voimaa, 

Hänen korvansa kuulevat rukoukseni,

Hänen viisautensa opettaa minua.

 

Hänen kätensä johdattaa minua, 

Hänen kilpensä on puolustukseni. 

Hänen sanansa antaa minulle sanani. 

Hänen taivaalliset joukkonsa suojelevat minua.

 

Kristus luonani, Kristus minussa,

Kristus takanani, Kristus edessäni,

Kristus vierelläni, Kristus voittaen minut,

Kristus lohduttaen ja puhdistaen minut,

Kristus allani, Kristus ylläni,

Kristus hiljaisuudessa, Kristus vaarassa,

Kristus kaikkien minua rakastavien sydämessä,

Kristus ystävien ja tuntemattomien huulilla.

 

Minä sidon itseni lujasti nimeen,

Kolminaisuuden nimen voimaan.

Minä rukoilen ja rakastan Jumalaa,

joka on Yksi Kolmessa ja Kolme Yhdessä.

Hänestä ovat kaikki luodut,

Ikuisesta Isästä, Hengestä, Sanasta.

Ole korkeasti kiitetty ja ylistetty Herra, minun pelastukseni. 

Pelastus on lähtöisin Kristuksesta, Herrasta!

 

St. Patrick’s Breastplate, AD 433 

Suomentanut: Arto Penttinen

 

Voimaa armon virrasta

Mulla on uusi älypuhelin. Tai no ei se nyt enää niin kovin uusi ole, synttärilahjaksi saatu, mutta niin hieno se on, että en vieläkään osaa käyttää sitä. Joka päivä saan oppia siitä uusia hienoja ominaisuuksia. Mieleeni tuli ensimmäinen puhelin, jolla olen koskaan soittanut. Se oli minun lapsuuden kotini eteisen seinällä. Kiiltävä viininpunainen lankapuhelin, jolla soittaminen onnistui nostamalla painava luuri korvalle ja kiertämällä numeroita yksitellen. Jos joku soitti meille kun olimme ulkona, emme tienneet siitä mitään. Soittajan oli yritettävä uudelleen myöhemmin. Ja koska puhelimen johto oli kiinni seinässä, ei puhelimen kanssa voinut liikkua ympäri taloa.

 
Niin, puhelimet ovat totta tosiaan kehittyneet. Ensimmäisellä kännykällänikään ei voinut tehdä muuta kuin soittaa ja lähettää ja vastaanottaa viestejä, mutta puhelun tai viestin lähettäjää puhelin ei näyttänyt vaan kaikkiin puheluihin oli vastattava. Uuden puhelimeni näyttö on täynnä kuvakkeita, joiden toimintoa en ymmärrä. Puhelin myös osaa toimia ihan ilman minua. Automaattisesti se etsii päivityksiä, pitää kirjaa sijainnistani, pyörittää facebookia, nettiselainta, whatsappia, kalenteria ja mitähän kaikkea.. Se tuntuu olevan monin tavoin älykkäämpi kuin minä.

 
Mutta yksi vika siinä on. Se on niin hieno, että se kuluttaa myös akkua vauhdilla ja kun akku loppuu, ei älykkäimmästäkään puhelimesta ole mitään taikaa. Yhä edelleenkin tarvitaan sitä johtoa, jolla akku liitetään suurempaan virranlähteeseen latautumaan. Sen jälkeen se taas toimii moitteettomasti – jonkin aikaa.

 
Myös ihminen on kehittynyt vuosituhansien aikana. Tämän päivän ihminen on huippuälykäs ja osaa keksiä kaikenlaisia vempaimia helpottamaan arkea, kuten älypuhelimia. Osaamme parantaa sairauksia ja keräämme koko ajan lisää tietoa kaikesta ympärillämme olevasta, jopa menneestä. Helposti sitä alkaa kuvitella, että ihminen tulee toimeen omillaan. Että nykyihminen ei tarvitse mitään suurempaa voimaa, johon turvautua vaan riittää, että uskoo itseensä.

 
Luulen kuitenkin, että olemme niin kuin älypuhelimetkin, edelleen riippuvaisia suuremmasta voimanlähteestä. Niin kauan kuin akkua riittää, voimme olla elämämme herroja, mutta entä sitten kun voimat loppuvat? Jos elämä ei mennytkään niin kuin piti, jos itseensä uskominen ja kova työ ei tuottanutkaan tulosta, alan etsiä johtoa; Jumalan turvallista syliä johon heittäytyä. Hyvä olisi pitää se johto koko ajan saatavilla ja ladata akkua säännöllisesti.

 
Älypuhelimeni muistuttaa minua latauksen tarpeesta aina hyvissä ajoin ja kehotta laittamaan puhelimen lataukseen, jotta en jäisi mistään paisti. Ihmisen latauksen tarpeesta muistuttavat esimerkiksi kirkonkellot, ne kutsuva joka sunnuntaiaamu lataamaan akkuja ehtoollispöytään. Siellä olen itse kokenut saavani voimaa armon virrasta, kuten erään nuorten veisun otsikko kuuluu. Tiedän, että ilman Jumalaa en jaksaisi, mutta on helpottavaa tietää, ettei minun tarvitsekaan. Kaikki ei sittenkään ole vain minun voimieni ja osaamiseni varassa – Luojan kiitos!

 

 

Jouluevankeliumi

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.

Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta.

Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: ”Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.” He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu.

Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä. Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

Luuk.2:1-20

Hyvää ja siunattua joulua Sinulle! IMG_2018

11.11. klo 11:11

Ei, tämä mystinen ajankohta ei tarkoita maailmanloppua eikä se ole myöskään jonkun uskonnollisen tahon arvio siitä, milloin Kristus palaa maan päälle. Ei, se ei ole myöskään marraskuun synkin, syksyisin päivä. Ei suinkaan, sillä juuri tuona päivänä pimeä syksy tässä Kölnin kaupungissa väistyy ja ilmoille kajahtaa satojen tuhansien juhlijoiden riemukas huuto: Kölle Alaaf! IMG_0345

Kölle Alaaf on tervehdyshuuto, joka jokaisen Kölnissä asuvan tulee hallita. Paljasjalkaiset Kölniläiset tervehtivät toisiaan näin, mutta ennen kaikkea jokainen kaupungin asukas silloin kun karnevaalijuhlinnat ovat kaupungissa käynnissä.

11.11. on karnevaalikauden aloituspäivämäärä, ja tuo riemukas kausi alkaa kyseisenä päivänä tasan klo 11:11 eikä minuuttiakaan aikaisemmin tai myöhemmin.

Mistä karnevaaleissa sitten oikein on kyse? Karnevaalijuhlaa on vietetty täällä jo satoja vuosia, itse asiassa keskiajalta saakka. Karnevaali juontaa juurensa katolisesta perinteestä, ja koska Reininmaa edelleen on vahvasti katolista aluetta, on karnevaalien juhliminen tapana juuri täällä. Juhla edeltää paastokauden alkamista, eli karnevaali päättyy joka vuosi paastonajan aloittavaan tuhkakeskiviikkoon, 40 päivää ennen pääsiäistä. Kontrasti karnevaaliviikon ja paastonajan alkamisen välillä on suuri: Kun koko 6 päivää on julittu, tuhkakeskiviikosta lähtien hiljennytään kurinalaisempaan elämään odottamaan hiljaista viikkoa ja pääsiäistä.

IMG_2200Karnevaalien huippukohdat ovat 11.11. lisäksi etenkin karnevaaliviikon avajaispäivä torstai (Feiberfastnacht=naisten juhla) sekä suuri kulkuepäivä maanantai (Rosenmontag = Ruusumaanantai). „Naisten päivänä“ perinteisesti naiset ovat saaneet leikata miehiltä kravatit poikki ja antaa suukkoja tuntemattomillekin. Ruusumaanantaina voi seurata Kölnin keskustan alueella upeaa, useiden kilmometrien mittaista ja tuhansien osallistujien kulkuetta. Kulkuueessa voi nähdä perinteisiä karnevaaliseurojen asuja, karnevaalivoimistelijoita, muusikoita, valtavia usein poliittisella satiirilla ja mielikuvituksella rakennettuja erilaisia vaunuja, upeita asuja ja usein myös julkisuuden henkilöitä. Kulkuetta seuratessa taivaalta sataa ruusuja ja karkkeja, joita kulkueeseen osallistujat vaunuistaan katsojille heittelevät. Ehkä tätä voisi verrata abirekka-letkaan, mutta vielä sata kertaa isompana.

Karnevaalikulttuuri kuuluu Kölnin kaupunkiin yhtä vahvasti kuin Suomessa joulupukki Korvatunturille. Jos Kölnissä tahtoo asua, on pakko oppia elämään karnevaalien kanssa – tavalla tai toisella. Yleisesti olen saanut sellaisen käsityksen, että Kölniläiset voivat suhtautua karnevaaleihin vain kahdella tavalla: Niitä joko rakastaa tai vihaa.

IMG_2229Koska koko kaupunki juhlii varsinaisen karnevaaliviikon aikana yhteensä 6 päivää kaupungin joka ikisessä kolkassa ja lähiössä, varmin tapa suojautua karnevaaleilta on matkustaa ICE-luotijunalla evakkoon viikon ajaksi. Mielellään jo edellisenä päivänä, sillä kun karnevaali on kerran päässyt alkamaan, ei ole lainkaan varmaan, että pääsee perille rautatieasemalle saakka ilman, että joku kuitenkin onnistuu vetämään sinut mukaan juhlimaan, antaa sinulle luvatta suukon tai jos satut olemaan miespuolinen henkilö, katkaisee kravattisi saksilla.

Köln ei ole ainoa kaupunki, jossa karnevaaleja juhlitaan. Tunnelmaan voi päästä myös muuallakin Reininmaalla, Düsseldorfissa ja lisäksi Frankfurtin lähellä Mainzissa. Köln on kuitenkin kaikkien karnevaalikaupunkien äiti, ja kunnon kölniläinen ei koskaan myönnä, että Düsseldorfissakin voisi olla hyvä karnevaalitunnelma. Tiedoksi nyt teille, että Kölnillä ja naapurikaupungilla Düsseldorfilla on ikuinen viha-rakkaus-suhde. Düsseldorfilla on myös oma karnevaalitervehdys, mutta sitä en suinkaan näin kölniläisenä aio teille opettaa 😉

Kölle Alaaf-asenteeseen kuuluu paitsi asianmukainen karnevaaliasuun panostaminen mahdollisimman mielikuvituksellisesti, karnevaalilaulujen hoilaaminen, täpötäysissä kneipeissa eli kuppiloissa ja baareissa tanssiminen, paikallisen Kölsch-oluen nauttiminen sekä kaikista tärkeimpänä iloinen mieli ja yhdessä kaikkien, tuntemattomienkin kanssa, juhliminen. Mielestäni parasta on, että kaikki ikäluokasta riippumatta pukeutuvat erilaisiin asuihin ja juhlivat karnevaaleja. Itse asiassa monet iäkkäämmät ne vasta ovatkin kovia karnevaalifaneja!

IMG_2221Näin lähes kolmen Kölnissä vietetyn vuoden jälkeen minusta kuitenkin tuntuu, että „Kölle Alaaf!“ on merkittävämpi juttu, kuin vain karnevaalitervehdys: se on ennenkaikkea elämänasenne. Kölniläiset, ja reininmaalaiset ihmiset yleensäkin, ovat varsin iloisia, avoimia ja huumorintajuisia. Elämää ei oteta liian vakavasti ja aina löytyy ilonaiheita. Joku seurakuntalaiseni täällä suomalaisten parissa onkin luonnehtinut heitä aika osuvasti: Kölniläiset ovat vähän kuten savolaisetkin; rentoja, hauskoja ja sopivasti hulluja. Ja jos he innostuvat puhumaan murteella, ei sitä ymmärrä kukaan. Ei varsinkaan Düsseldorfilainen.

Siispä, mikäli tahdot heittäytyä karnevaalihuumaan kölniläisten kanssa, pukeutua Mikki Hiireksi, Peter Paniksi, Barbieksi, Popcorn-pussiksi, suihkukopiksi tai vaikka rippituoliksi (kyllä, kaikki nämä asut olen todistettavasti nähnyt karnevaaliaikaan Kölnin kaduilla), suosittelen lämpimästi matkaa tähän kaikkien karnevaalirakastajien kehtoon, tietenkin kuumimpaan karnevaaliaikaan eli helmikuun alussa! Ja jos et pääse karnevaalimatkalle vielä seuraavana vuonna, älä turhaan murehdi, sillä nämä kekkerit vietetään joka vuosi. Karnevaalirakastajat lohduttavat itseään karnevaaliviikon päättyessä lauseella „Nach dem Karneval ist vor dem Karneval“ eli karnevaalien jälkeen on hyvä tilanne – karnevaalien tuloa voi alkaa taas odottaa!

Siis: Ich möch noh Kölle jon! (=Kölschin murteella: Tahdon Kölniin)

Terkuin,

Anna-Maari

P.S. Tunnelmaan pääsee kuuntelemalla maan mainioita ja jo 4 karnevaalipäivänä maailman rasittavimpia karnevaalilauluja. Tässä oma suosikkini 😉

 

Easter sunday, viimeinen päivä Irlannissa.

Hostellin aamiaisen jälkeen lähdimme pääsiäismessuun Christ Church Cathedraliin. Luterilaiseen toimitukseen tottuneelle messu oli sangen uudenlainen kokemus. Ei välttämättä sisällöltään, mutta puitteiltaan kylläkin: Valtavan komea kirkko, hienot asut, valtavan taitava kuoro laulamassa latinaksi, paljon seisomista, kovin juhlallinen tunnelma…
IMG_0532

Christ Church – katedraali on Dublinin vanhin tuomiokirkko. Puitteet messulle olivat siis upeat ja lisäksi saarnaamassa oli itse arkkipiispa!

IMG_0533Messun jälkeen saimme kutsun kirkkokahville kirkon kryptaan. Siellä näimme myös urkupilliin muumioituneen kissan ja hiiren.

IMG_0496

Katedraalin krypta on Britannian ja Irlannin suurimpia lajissaan ja lisäksi Dublinin vanhin rakennelma (1000-1100-luvulta). Siellä oli oikein viihtyisää ja ajattelimme, että ehkä Limingassakin pitäisi siirtää kirkkokahvit kirkon alle! 😉

Seuraavaksi syötiin evästä ja sovittiin treffit Peltsin ja Fransin kanssa. Heiltä kuulimme millaista on todella asua ulkomailla. Kuulimme sattumuksista, niin hyvistä kuin haasteellisistakin kokemuksista. Samalla onnistuimme olemaan juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja näimme pääsiäiskapinan muistopäivän juhlaparaatin
IMG_0535

Anu kertoi meille edellispäivänä, että Irlannissa ei ole varsinaista itsenäisyyspäivää vaan itsenäisyyttä juhlitaan pääsiäissunnuntaina, pääsiäiskapinan muistopäivänä.

Oivallisen päivän mainio lopetus oli yhteinen pääsiäisateria hotellin läheisessä ravintolassa/pubissa. Siellä pidimme kuulumiskierroksen jakaen ajatuksi ja kokemuksia reissusta. Todella paljon olemme saaneet tutustua Irlantiin näin lyhyessä ajassa! Olemme nähneet maaseutua ja kaupunkia ja löytäneet niin hyviä kuin huonojakin puolia. Olemme selvinneet kummallisista hanoista ja ylittäneet itsemme pienissä, mutta ei suinkaan vähäpätöisissä asioissa.
IMG_0513
Ruoka maistui, niin myös jälkiruoka ja kaiken herkuttelun jälkeen alkoi hurja rahojenlaskemistuokio joka muistutti enemmän tai vähemmän huutokauppaa. Jokainen maksoi käteisellä omat syömisensä ja siitä syntyi melkoinen näytös! 😀  Kylläisinä jäimme kuuntelemaan elävää musiikkia pubin puolelle. Kaksi miestä soittivat uskomattoman hyvin (toinen kiraraa, toinen viulua) ja lauloivat. Kirsi kävi ostamassa heidän levynsä. Hyvää musiikkia ja hyvä tunnelma, täydellinen lopetus päivälle!
p.s. Jotakin tapahtui poliisilaitoksen edessä, kun olimme matkalla syömään. Onneksi tapahtuma on osittain videoitu, joten voi olla, että pääsette piakkoin näkemään, mitä oikein tapahtuikaan…

Lankalauantai

Aamulla heräsimme hyvin levänneinä ja nautimme Hostellin aamupalan. Kymmeneltä lähdimme koko porukalla kohti Dublinin Linnaa, mutta sinne päästyämme totesimme, että kiertelisimme aamupäivän shoppaillen, koska sunnuntaina kaupat saattaisivat olla kiinni ja meillä olisi hyvin aikaa tutustua linnaan ja muihin nähtävyyksiin. Lähdimme  siis pienemmissä ryhmissä kukin omiin suuntiimme metsästämään Dublinin vaate- ja matkamuistokauppoja.

IMG_0470

Dublin on hyvin kaunis kaupunki ja aikansa sai hyvin kulumaan pelkästään katuja kävellen ja kaupunkia katsellen. Ihmiset olivat täälläkin ystävällisiä ja avuliaita.

IMG_0435

Dublinin kaduilla oli myös valtava määrä erilaisia katutaiteilijoita saippuakuplan puhaltajasta breakdance-ryhmään. Tässä yksi ehkä erikoisimmista.

Dublinin kaduilla oli myös valtava määrä erilaisia katutaiteilijoita saippuakuplan puhaltajasta breakdance-ryhmään. Tässä yksi ehkä erikoisimmista.

Rahat tuhlattuamme, lounaan nautittuamme ja Starbucksin löydettyämme suunnistimme Trinity Collegelle ja tapasimme Suomalaisen Anu Vikeväinen-O’Byrnen, joka on asunut Irlannissa 22 vuotta ja on itse valmistunut Trinity Collegesta. Hän näytti meille kaunista kampusta ja esitteli mielenkiintoista Irlannin Kansallismuseota, jossa näimme esimerkiksi suosta löytyneitä, muumioituneita ihmisiä ja vanhoja kultakoruja.

Anu kertoi meille myös valtavasti kiinnostavia asioita Irlannista. Iltapäivä oli todella antoisa!

Anu kertoi meille myös valtavasti kiinnostavia asioita Irlannista. Iltapäivä oli todella antoisa, kiitos Anu! 🙂


Huomenna pääsemme nauttimaan Anglikaanisen kirkon pääsiäismessusta ja toivottavasti tapaamme myös tosi-isojen ulkomaanedustajat Fransin ja Peltsin!

Kohta mennään

Heissan!blogi-kuva-irlanti

Alle 12 tuntia ensimmäiseen lentoon. Jännittää ja hermostuttaa. Pakkaaminen aiheuttaa vaikeuksia. Tuntuu koko ajan, että jotain puuttuu vaikka tarkat listat on tehty ja niitä noudatettu.

I cannot wait! Tuntuu hurjalta, että jo huomenna lähdetään. Tarkistan vähän väliä säätiedotteen, jotta tulee varmasti oikeanlaista vaatetta mukaan. Aamulla (tai no pikemminkin yöllä…) pitää herätä jo kolmelta, jotta keretään ajoissa lentokentälle. Eli nukkumaankin pitäisi päästä jo ihan parin tunnin sisään, mutta epäilen sitä omalla kohdallani. Toivottavasti ei mene koko yö valvoessa.

Nämä viime hetken valmistelut ovat aina kaikistä jännittävimpiä, ainakin minulle. Vaikka tämä ei ole ensimmäinen kertani ulkomailla, jännittää kyllä ehkä eniten. Haluaisin jo päästä näkemään, millaista niin paljon puhutulla vihreällä saarella on.

Tätä reissua ollaan odotettu jo pitkään ja toivottavasti siitä tulee ikimuistoinen!