Voimaa armon virrasta

Mulla on uusi älypuhelin. Tai no ei se nyt enää niin kovin uusi ole, synttärilahjaksi saatu, mutta niin hieno se on, että en vieläkään osaa käyttää sitä. Joka päivä saan oppia siitä uusia hienoja ominaisuuksia. Mieleeni tuli ensimmäinen puhelin, jolla olen koskaan soittanut. Se oli minun lapsuuden kotini eteisen seinällä. Kiiltävä viininpunainen lankapuhelin, jolla soittaminen onnistui nostamalla painava luuri korvalle ja kiertämällä numeroita yksitellen. Jos joku soitti meille kun olimme ulkona, emme tienneet siitä mitään. Soittajan oli yritettävä uudelleen myöhemmin. Ja koska puhelimen johto oli kiinni seinässä, ei puhelimen kanssa voinut liikkua ympäri taloa.

 
Niin, puhelimet ovat totta tosiaan kehittyneet. Ensimmäisellä kännykällänikään ei voinut tehdä muuta kuin soittaa ja lähettää ja vastaanottaa viestejä, mutta puhelun tai viestin lähettäjää puhelin ei näyttänyt vaan kaikkiin puheluihin oli vastattava. Uuden puhelimeni näyttö on täynnä kuvakkeita, joiden toimintoa en ymmärrä. Puhelin myös osaa toimia ihan ilman minua. Automaattisesti se etsii päivityksiä, pitää kirjaa sijainnistani, pyörittää facebookia, nettiselainta, whatsappia, kalenteria ja mitähän kaikkea.. Se tuntuu olevan monin tavoin älykkäämpi kuin minä.

 
Mutta yksi vika siinä on. Se on niin hieno, että se kuluttaa myös akkua vauhdilla ja kun akku loppuu, ei älykkäimmästäkään puhelimesta ole mitään taikaa. Yhä edelleenkin tarvitaan sitä johtoa, jolla akku liitetään suurempaan virranlähteeseen latautumaan. Sen jälkeen se taas toimii moitteettomasti – jonkin aikaa.

 
Myös ihminen on kehittynyt vuosituhansien aikana. Tämän päivän ihminen on huippuälykäs ja osaa keksiä kaikenlaisia vempaimia helpottamaan arkea, kuten älypuhelimia. Osaamme parantaa sairauksia ja keräämme koko ajan lisää tietoa kaikesta ympärillämme olevasta, jopa menneestä. Helposti sitä alkaa kuvitella, että ihminen tulee toimeen omillaan. Että nykyihminen ei tarvitse mitään suurempaa voimaa, johon turvautua vaan riittää, että uskoo itseensä.

 
Luulen kuitenkin, että olemme niin kuin älypuhelimetkin, edelleen riippuvaisia suuremmasta voimanlähteestä. Niin kauan kuin akkua riittää, voimme olla elämämme herroja, mutta entä sitten kun voimat loppuvat? Jos elämä ei mennytkään niin kuin piti, jos itseensä uskominen ja kova työ ei tuottanutkaan tulosta, alan etsiä johtoa; Jumalan turvallista syliä johon heittäytyä. Hyvä olisi pitää se johto koko ajan saatavilla ja ladata akkua säännöllisesti.

 
Älypuhelimeni muistuttaa minua latauksen tarpeesta aina hyvissä ajoin ja kehotta laittamaan puhelimen lataukseen, jotta en jäisi mistään paisti. Ihmisen latauksen tarpeesta muistuttavat esimerkiksi kirkonkellot, ne kutsuva joka sunnuntaiaamu lataamaan akkuja ehtoollispöytään. Siellä olen itse kokenut saavani voimaa armon virrasta, kuten erään nuorten veisun otsikko kuuluu. Tiedän, että ilman Jumalaa en jaksaisi, mutta on helpottavaa tietää, ettei minun tarvitsekaan. Kaikki ei sittenkään ole vain minun voimieni ja osaamiseni varassa – Luojan kiitos!

 

 

Jouluevankeliumi

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.

Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta.

Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: ”Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.” He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu.

Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä. Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

Luuk.2:1-20

Hyvää ja siunattua joulua Sinulle! IMG_2018

Jumala online

Tässä taannoin jouduin tekemisiin ihmisen kanssa, joka toimillaan sai minut ärsyyntymään oikein toden teolla. Hän ei tuntunut myöskään ymmärtävän, vaikka kuinka koetin kertoa, mitä hänen toimintansa oli saanut aikaan ja miltä se minusta tuntui. Suutuin tietysti entisestään hänen välinpitämättömyydestään ja lopulta myös purkauduin asiasta läheisilleni. Voin kertoa, etten säästellyt sanoja tämän henkilön toiminnan kuvaamisessa. Olin kertakaikkisen pettynyt, loukkaantunut ja raivoissani, vaikka loppujen lopuksi asia ei ollut kovinkaan suuri. Istahdin siinä tunteenpurkauksessa koneen äärelle ja avasin nuorisonurkan nettisivut. Tapani mukaan, sen enempää ajattelematta (ja siis koko ajan valitusvirttäni jatkaen), painoin etusivulla olevaa rukousrulettia. Saamani rukous viimein hiljensi minut:

 
Herramme ja Vapahtajamme.
Raivaa sydämeemme tilaa myös niille,
jotka ovat meitä vastaan ja joita emme
omin voimin kykene rakastamaan.
Leppymättömyys on suuri synti:
se särkee yhteyden ihmisten välillä.
Herra, me tarvitsemme elämää sinussa,
jotta voisimme antaa anteeksi.
Anna meille se mieli,
joka sinulla oli,
jotta voisimme siunata vihamiehiämme
ja pyytää heille anteeksiantoasi.
Avarra mielemme,
jotta näkisimme kaiken rikkinäisyytemme
armosi valossa.
Tätä rukoilemme sinun nimessäsi.
(Kirkkokäsikirja II)

 
Nolostuin. Tuntui siltä kuin Jumala olisi tullut keskeyttämään saarnani ja Hänen sanansa osuivat ja upposivat. Vielä äsken niin suuria tunteita nostattanut asia sai uudet mittasuhteet. Lakkasin vellomasta omassa loukkaantumisessani ja aloin aavistella, että tilanteen takana saattaakin olla hyvää tarkoittava ja inhimillinen väärinkäsitys eikä suinkaan piittaamattomuus ja itsekkyys, niin kuin olin tuomiossani julistanut. Seuraavana päivänä puhuimme asiat selviksi. Väärinkäsitystähän kaikki oli ollutkin.

 
”Leppymättömyys on suuri synti: se särkee yhteyden ihmisten välillä.”

 
Juuri alkaneen paaston aikana olen päättänyt paastota negatiivisuudesta. Yritän tehdä vähemmän tuon kertomani tapauksen kaltaisia tulkintoja ihmisistä ja tilanteista ja nähdä asioissa enemmän hyvää. Tiedän, että sillä saralla minulla on paljon parantamisen varaa eikä alku ainakaan ole mennyt ihan putkeen. Tähän mennessä olen joutunut joka ilta toteamaan, että eipä onnistunut paasto tänäänkään. Seuraavien viikkojen aikana tulen siis tarvitsemaan runsaasti rukousta ja Jumalallisia väliintuloja!

 
Paastonaika kutsuu meitä rukoukseen, korjaamaan yhteyttämme Jumalaan ja ihmisiin ympärillämme. Rukous helposti unohtuu nykyajan ihmisten kiireisessä maailmassa. Yleensä muistamme kyllä viedä valitukset perille, niin Jumalalle kuin kanssaihmisillemme, mutta ehdimmekö pysähtyä kuuntelemaan? Olen vasta viime aikoina alkanut tajuta, että rukous todellakin on vuorovaikutusta. Se on yhteys, jossa en ainoastaan minä puhu Jumalalle vaan myös Jumala puhuu minulle monin eri tavoin, vaikka rukousruletin kautta! Rukous on uskomaton voimavara, yliluonnollinen yhteytemme ihmeelliseen ja kaikkivaltiaaseen Jumalaan, Jumala online. Paaston tarkoitus onkin muistuttaa meitä: pysähdy, kuuntele ja avaa yhteys.

Jumala on paikalla.

Tuleeko joulu?

Tuleeko joulu? Tuleeko se sinne, minne lahjojen vuori ei yllä? Köyhyyteen, nälkään ja kylmään. Tuleeko se sinne, minne päivän valo ei löydä? Toivottomuuteen, suruun ja kaipaukseen.  Tuleeko joulu sinne, missä en haluaisi olla? Pelkoon, kipuun ja yksinäisyyteen.  Tuleeko joulu? Tuleeko se, vaikka toivon, että se ei tulisi?

Vedän tonttulakin päähäni ja yritän hymyillä. Onhan sentään joulu tulossa. Luukusta tipahtaa kortti: Iloista joulua! Niin.. Enkelikin sanoi Betlehemin kedolla:  ”Minä ilmoitan teille suuren ilon.”

Täytyykö jouluna olla iloinen? Tuoko virnistys naamalla aidon joulumielen ja  ilon? Tuskin. Se on vain rankkaa. Rankkaa kasvolihaksille ja erityisen uuvuttavaa sisäisesti. Haluaisin, että joku näkisi minut ja minun oikeat tunteeni, mutta vedän naamion kasvoilleni. On raskasta näytellä muuta, mitä todellisuudessa on.

En kuitenkaan suostu uskomaan, että joulu on vain onnellisten ihmisten juhla. Jos palaamme aivan tarinan alkuun,  huomaamme, että  lähtökohtaisesti joulu oli köyhyyttä,  epävarmuutta ja huolta. Lapsi oli pian syntymässä, mutta majatalo toisensa jälkeen sulki ovensa kulkijoiden edestä.  Ei mahtanut Mariaa ja Joosefiakaan hymyilyttää, kun ainoaksi paikaksi löytyi likainen ja pimeä talli.

Ajattelemme usein, että on oleellisia asioita, jotka tekevät joulustamme joulun. Jouluruuat, rakkaat ihmiset, joululahjat, joulukirkko, joulurauha. Joulu ilman näitä tuntuu riisutulta ja merkityksettömältä. Riisuttu joulu paljastaa kuitenkin sen ikuisen ja pyhän, mitä kukaan ei voi viedä pois. Silloin joulu onkin kaikista lähimpänä niitä, jotka ajattelivat aidon joulumielen tuikkivan ainoastaan naapuri-ikkunan takaa.

”Tänään on teille syntynyt Vapahtaja.” Se on joulun lahja jokaiselle ihmiselle. Se on lahja myös eksyneelle ja kodittomalle, lahja vangitulle ja yksinäiselle. Se on lahja sairaalle ja pelokkaalle. Lahja on kääritty vaatimattomaan kääreeseen. Päällä lukee sinun nimesi sekä teksti:  ”Hyvää joulua! Terveisin, Jeesus.”

Kun avaat paketin, huomaat, että Vapahtajan lahja on vapaus. Hän sanoo: ”Ei se haittaa. Sinä saat anteeksi. Älä luovuta.” Hän sanoo: ”Älä pelkää. Minä en jätä sinua.” Hän sanoo: ”Kulje kanssani. Minä näytän tietä.”

Voin lakata itse yrittämästä. Joulumieli syntyy sinne, minne Jeesuskin saa tulla. Hän tulee sinne, missä olen. Minun ei tarvitse koristaa kotiani tai hankkia kalliita lahjoja. Minun ei ole pakko jaksaa. Minun ei tarvitse edes hymyillä.  Hän tietää kyllä.

Uskon vapaus

”Niin kuin linnunpoikaa, joka kurkkii pesästään, meitäkin nyt tuuli kutsuu lentämään. Siivet saimme Jumalalta, siivet sydämeen. Lentää saimme valoon, lentää vapauteen.”

Nämä säkeet kuultiin jälleen tänä kesänä aika monessa kodissa, kun kiersimme isosten kanssa laulamassa konfirmaatiojuhlissa. Kysyn aina ennen kierrokselle lähtöä isosilta, mitä lauletaan ja vastaus aina sama: ”Olet vapaa.” –Ja mitkä sopisivatkaan paremmin rippikoulun päätössanoiksi.

Vapaus ei ehkä kuitenkaan aina tule ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan kristityn elämästä. Kun itse olen kysynyt vaikkapa rippikoululaisilta, mitä heillä tulee mieleen Jeesukseen uskovasta ihmisestä, sisältää vastaus yleensä erinäisen määrän velvoitteita, käskyjä ja kieltoja. ”Pitää käydä kirkossa eikä saa käyttää meikkiä eikä juoda alkoholia” jne. Myös monet tuntemani aikuiset ajattelevat, että usko rajoittaa elämää. Yhteiskunnallisella tasolla olemme koko ajan pyristelemässä pois kristinuskon asettamista raameista kuten sunnuntain ym. kristillisten pyhien pyhittämisestä lepopäiviksi tai koululaisten oikeudesta oppia ja harjoittaa uskoaan. Jokaisella on vapaus olla uskomatta. Mutta onko vapaus uskoa? Ainakin, jos uskoo johonkin muuhun kuin Jeesukseen.

Tänä päivänä uskonnonvapaus Suomessa on huipussaan. Kukaan ei kavahda kaveria, joka kertoo olevansa Wicca eli suomeksi sanottuna noita. Samoin vaikkapa buddhalaisuuteen kääntyneeseen suhtaudutaan positiivisen kiinnostuneesti. Sen sijaan usko Jeesukseen saa aina saman vastaanoton: ”Ookko nää hurahtanu uskoon?” tai ”Nyt se on menny sekasi!” –Ja niin kai sen täytyy ollakin, sillä ei kai kukaan järkevä ihminen luovu kaikesta hauskasta ja ala kuluttamaan aikaansa kirkossa ja seurakunnan jutuissa vapaaehtoisesti!?

Huomaamatta monelta jää, että wiccaan, buddhalaisuuteen, islamiin, Hare Krishnaan ja kaikkiin muihinkin uskontoihin kuuluu pitkät listat velvoitteita ja kieltoja, joita tekemättä ei usein edes pääse liikkeen jäseneksi, puhumattakaan pelastuksesta tai täydellistymisestä tai miksi sitä missäkin uskonnossa kutsutaan. Myöskään ei ns. vapaa-ajattelijan ajattelu ja elämä ole oikeasti kovin vapaata. Itse täytyy pystyä aika mahtaviin suorituksiin, kun ei saa turvautua minkäänlaisen Korkeamman Voiman varjelukseen.

Itse asiassa kristinusko on ainoa usko, joka ei oikeasti vaadi ihmiseltä mitään. Jokainen saa olla oma itsensä lahjoineen ja puutteineen. Mitään ei ole pakko ja kaikki on sallittua. Tarvitaan vain uskoa ja senkin saa lahjaksi. Helppoa, eikö totta! Se ei tietenkään tarkoita sitä, että saisimme tehdä mitä lystää, sillä jokaista ihmistä rajoittaa ainakin laki sekä luontainen ymmärrys oikeasta ja väärästä. Mutta ollaksemme kristittyjä, luterilaisia tai vaikkapa Limingan seurakunnan jäseniä meidän ei tarvitse suoriutua mistään testistä tai osoittaa ansioitamme. Näin on myös pelastuksen laita, pelastumme yksin armosta, yksin Jeesuksen tähden. Ei siksi, että käymme kirkossa tai emme käytä alkoholia. Emme myöskään jää pelastuksen ulkopuolelle kun toimimme juuri päin vastoin. Jeesus kuoli minun tähteni, usko siihen antaa todellisen vapauden, sydämen vapauden.

Tarina kertoo Rooman vallan aikaisesta orjasta, joka kantoi kaulassaan muiden orjien tavoin orjan merkkiä. Merkistä kaikki näkivät, että hän oli orja ja myös sen, kuka hänet omisti. Tämä orja ei kuitenkaan ollut kuten muut, hän tunsi olevansa vapaa. Hän tiesi, ettei kukaan ihminen voinut omistaa häntä, ei oikeasti. Hänen sydämensä oli vapaa, sillä hän oli antanut sen Mestarille. Sellaiselle Mestarille, joka ei halua orjuuttaa tai rangaista vaan vapauttaa kaikesta, mikä estää meitä olemasta onnellisia. Kaulassaan hän yhä kantoi maallisen omistajansa merkkiä, mutta sen toiselle puolelle hän oli raapustanut todellisen Mestarinsa merkin. Tuo merkki oli risti ja se muistutti häntä aina siitä, että oikeasti hän oli vapaa, sillä hän kuului Jeesukselle.

Raamattu lupaa, että: ”Vapauteen Kristus meidät vapautti.” (Gal.5.1) Kuitenkin nykyään mieluummin alistutaan rituaalien suorittamiseen tai itsensä kehittämiseen kuin otetaan vastaan ansaitsematon armo. Armo ei ole trendikästä. Se, ettei tarvitse tehdä mitään, on tylsää. Kuitenkin kaipaamme vapauteen, kahleet painavat ranteissa. Ehkä olet valmis kulkemaan maailman ääriin asti ja tekemään uhkarohkeita temppuja tunteaksesi itsesi vapaaksi. Ja kuitenkin se voisi olla sinun jo nyt. Jos vain tahdot. ”Irti päästä, olet vapaa lähtemään. Anna suuren tuulen puhaltaa! Irti päästä, olet vapaa elämään, vapaa palvelemaan Jumalaa.”

Valo

Jeesus puhui taas kansalle ja sanoi: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” (Joh. 8:12)

Ilman valoa ei ole elämää. Minäkin tarvitsen valoa. Mutta nyt tuntuu siltä, että vedän mieluummin verhot eteen. Kirkas kevätaurinko paljastaa kaiken; kaapin päälle kertyneen pölyn, talven jälkeen väsyneet ja kalpeat kasvot. Valossa totuus paljastuu.  En voi piilottaa mitään enkä piiloutua miltään.

Jumala, sinun valosi on kirkas valo, kevätaurinkoa kirkkaampi. Niin kirkas, että pystyt näkemään kuoreni läpi. Läpivalaiset sieluni jokaisen sopukan. Sinulta ei mikään pelko, unelma, pettymys tai häpeä jää huomaamatta.  Siksi siihen valoon on niin pelottava astua. Tällainen minä olen. En sellainen, millainen haluaisin olla. Enkä sellainen, mitä yritän olla.

Navakka keväinen tuuli työntää minua aurinkoa kohti. Sinun valoosi, Jumala. Valaiset elämäni. Tehdyt ja tekemättömät työt, sanotut ja sanomattomat sanat… Odotan tuomiota tai ainakin läksytystä. Mutta että kaikki on minulle anteeksi annettu?!  Jumala, sinun valosi onkin parantavaa ja armahtavaa valoa. Valoosi voin astua juuri tällaisena, kaikkine rosoineni ja arpineni.  Sinun lähelläsi vahvistun. Tunnen, että minä riitän. Tiedän, että aina on toivoa.

Tuuli on pudottanut valtavasti puiden oksia puhtaalle keväthangelle. Turha painolasti on pudotettu pois. Askel kevenee. Suljen silmäni.  Ja tunnen, miten aurinko lämmittää kasvojani.

Varjoista valoon (J.Jyrä)

Näytä Herra minulle se pihakoivu
jonka siimekseen käydä saan
Näytä Herra minulle se rauhan
paikka jota kodiksi kutsutaan

Näytä Herra minulle ne siivet jotka
yli tämän maan mua kannattaa
Näytä Herra minulle se ihminen sen
jonka syliin saan nukahtaa

Näytä Herra minulle ne sillat jotka
yli virtain vie synkkien
Näytä Herra minulle se
aamunkoitto jolloin pakene enää en

Varjoista valoon
Johdata mun tieni
Tää rukoukseni pieni
Sen hiljaa rukoilen
Varjoista valoon
Käyn halki viljapellon
Kuulen kutsun kirkonkellon
Takaa järvenselkien
Varjoista valoon                                                                                                                        
Varjoista valoon

Pieni jouluhartaus

En yhtään ihmettele, miksi Jeesus sanoi Taivaan valtakunnan olevan lastenkaltaisten. Saan usein huomata, että lapset ovat monin tavoin meitä aikuisia viisaampia ja opettavat meitä vähintäänkin yhtä paljon kuin me heitä. Tämä pieni jouluhartaus kertoo yhdestä niistä suurista viisauksista, joita olen lapsiltani oppinut.

Sain tyttäreltäni joululahjaksi muutama vuosi sitten suloisen pienen seimikoristeen. Laitoin sen kunniapaikalle lipaston päälle koko joulun ajaksi. Loppiaisen jälkeen keräilin joulukoristeita laatikkoon ja olin juuri ottamassa lipaston päältä tuota jouluseimeä, kun tyttäreni osui paikalle. Hän kysyi minulta, miksi laitan seimen pois. Selitin, että joulukoristeita pidetään esillä vain joulun ajan ja sen jälkeen ne kerätään laatikoihin odottamaan seuraavaa joulua. Kuullessaan tämän, pienen tyttöni suupielet kääntyivät alaspäin ja hartiat lysähtivät. Kysyin, oliko hän tarkoittanut, että pitäisin koristetta esillä läpi vuoden. Tyttö nyökkäsi ja sanoi vielä, ettei hän ollut ajatellut sen olevan pelkkä joulukoriste. Niin seimi sai jäädä ja minä ymmärsin, miten oikeassa tyttöni olikaan.

Jeesus-lapsi kuuluu jouluun. Kouluissa voidaan vielä esittää seimi-kuvaelmaa, käydä joulukirkossa ja puhua siitä, miksi joulua oikeasti vietetään. Melkein kaikissa suosituimmista joululauluista puhutaan Jeesuksesta tai ensimmäisestä joulusta, vaikkei aina ihan suoraan. Sellainenkin ihminen, joka kuuluu kirkkoon vain tavan vuoksi tai ”uskoo ehkä johonkin, mutta omalla tavallaan”, voi nostaa jouluseimen tupansa koristeeksi ja lähettää pyhää perhettä kuvaavia kortteja läheisilleen. Vauvat ovat söpöjä ja perheidylli romanttisessa tallissa aasien ja lampaiden keskellä sopii koristeeksi kenelle vain. Onhan joulun keskeinen sanomakin rakkaus.

Mutta joulun tultua Jeesus-vauva pakataan laatikkoon varaston perälle odottamaan seuraavaa joulua. Sitten ”taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen”, kuten suomalaisten rakastama joululaulukin kertoo.

Jeesus ei koskaan saa jäädä meidän kotiimme koko vuodeksi. Hän ei saa kasvaa aikuiseksi, koska ristillä riippuva mies on inhottava näky ja lisäksi se pakottaa meidät miettimään omaa osuuttamme tuohon kärsimykseen. Jeesus kärsi ja kuoli minun pahuuteni tähden. Se ei ole suloista tai romanttista. Se ahdistaa ja masentaa. Parempi siis pitäytyä siinä Joulun Lapsessa, joka on vain vaaraton pikku-vauva eikä liity minuun mitenkään. Ja joulun mentyä, sen voi viedä pois, niin ei tule liikaa ajatelluksi, vai kuinka?

Ehkäpä kuitenkin tänä jouluna uskaltaisit ottaa riskin. Antaisit Jeesukselle sijan joulussasi, etkä pakkaisikaan häntä pois kuusenkoristeiden ja kynttelikköjen mukana vaan antaisit jäädä luoksesi koko vuodeksi. Antaisit hänelle mahdollisuuden kasvaa aikuiseksi ja näyttää, mitä hän on sinun puolestasi tehnyt. Ehkäpä saisit silloin huomata, että Jeesus ei olekaan pelkkä joulukoriste vaan joulun sanoma on todellinen. Eikä se ole riippuvainen siitä, onko ympärilläsi jouluna paljon ihmisiä vai vietätkö joulua yksin. Onko lunta vai sataako vettä. Onko jouluruokaa pöytä pullollaan vai syödäänkö jouluateria nakkikioskilla. Sillä se joulun juhlittu rakkaus onkin jotain vielä suurempaa kuin äidin ja isän rakkaus. Joulun sanoma on Jumalan rakkaus sinua kohtaan. Hän rakastaa sinua niin paljon, että antoi ainoan poikansa syntyä maailmaan, kärsiä ja kuolla, ettet sinä joutuisi kadotukseen vaan saisit iankaikkisen elämän.

”Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.”

   1.Joh.4:9-10

Tänä jouluna Jumala tahtoo antaa sinulle joululahjaksi jotain tarpeellista, oman poikansa. Hän toivoo, että otat lahjan vastaan, ja ettet pitäisi sitä pelkkänä joulukoristeena vaan ottaisit sen osaksi elämääsi. Antaisit sille kunniapaikan sydämessäsi ja säilyttäisit sen siellä ikuisesti.

Siunattua joulunaikaa!

Pyhäinpäivän tunnelmia

Syksyisessä metsässä on jäljellä monta muistoa kesästä: maahan pudonneita lehtiä, kuihtuneita ja kuivuneita kukanvarsia, sirpaleita linnunmunista, josta poikanen on ajat sitten kuoriutunut.

Samalla lailla kun jokainen kesä päättyy syksyyn ja talveen, jokaisen ihmisen elämä loppuu kerran. Näin on tapahtunut niille, jotka ovat eläneet satoja vuosia ennen meitä. Näin käy meille, jotka olemme tällä hetkellä elossa. Elämän päättymistä sanotaan kuolemaksi.

Lauantaina 3.11. vietettiin Pyhäinpäivää. Pyhäinpäivänä erityisesti haluamme muistaa kuolleita läheisiämme. Pyhäinpäivän tienoilla lapset ja vähän isommatkin myös askartelevat Halloween-koristeita: noitia, kummituksia ja kurpitsalyhtyjä. Pelottavat koristeet ja naamiot ovat sukua samalle taikauskolle, joka täällä meillä on saanut ihmiset naamioitumaan pääsiäisnoidiksi pitääkseen pahat voimat loitolla. Pyhäinpäivällä ja vainajien muistamisella ei ole kuitenkaan mitään tekemistä Halloweenin tai kummitustarinoiden kanssa.

Seurakunnissa ympäri maan vietetään Pyhäinpäivänä jumalanpalvelusta, jossa jokaisen tänä vuonna poisnukkuneen muistolle sytytetään oma kynttilä. Kynttilän liekki palaa aina suoraan ylöspäin. Se kertoo meille siitä, että meillä on rukouksessa suora yhteys Jumalaan. Kynttilän valo ja lämpö kertoo Jumalan rakkaudesta ja siitä, että hän elää ja vaikuttaa meidän elämässämme. Limingan kirkossa sytytettiin 43 kynttilää. Paljon on niitä, jotka surevat rakkaitaan.

Kuolema on monille pelottava sana, varsinkin aikuisten on sitä vaikea lausua. Sanotaan, että ihminen on mennyt pois tai jättänyt tämän elämän tai mennyt kotiin. Miksi kuolema on niin vaikea sana? Siksi että kuolema on täysin erilainen kuin mikään muu ero. Kun läheisemme kuolee, emme voi enää olla häneen yhteydessä samalla tavalla kuin ennen. Tiedämme, että emme näe häntä koskaan tämän elämän aikana. Siksi kuolema tuntuu usein hyvin raskaalta ja surulliselta. Jos kuollut ihminen on iäkäs, hänestä on jäänyt paljon muistoja, voimme laittaa hänen valokuvansa esille ja ajatella häntä. Voimme muistella hetkiä, jotka saimme yhdessä viettää hänen kanssaan.

Miksi on yksi elämän suurista kysymyksistä. Kun meille rakas ihminen kuolee, sitä on vaikea hyväksyä. Miksi kävi näin? Miksi Jumala antoi hänen kuolla? On olemassa kysymyksiä, joihin ihminen ei voi saada vastausta. Syntymä ja kuolema ovat salaisuuksia, joiden edessä ihminen kokee oman pienuutensa. Jopa Jeesus, Jumalan poika kysyi vähän ennen kuolemaansa: Miksi minut hylkäsit?

Jumalalle saa huutaa miksi-kysymyksiä? Hänelle saa kertoa kaiken surun ja epätoivon. Emme saa vastausta miksi-kysymykseemme vielä tämän elämän aikana. Mutta voimme luottaa siihen, ettei Jumala jätä meitä yksin suruumme. Hän on lähellä ja tahtoo auttaa ja lohduttaa.

Ihmiset ovat kautta aikojen miettineet, mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen. Ihminen ei ole vain ruumis. Hänellä on myös sielu ja henki, hänellä on luonne, oma tapansa ajatella ja puhua. Kristityt uskovat, että ihmisen henki palaa Jumalan luokse. Hän ei joudu hukkaan. Muistatko mitä pitkänäperjantaina ja pääsiäisenä tapahtui? Jeesus kuoli, ja hänen äitinsä ja opetuslapsensa olivat hyvin surullisia. Mutta kolmantena päivänä Jeesus nousi haudasta ja hän elää tänäänkin.

Kun uskomme Jeesukseen, mekin saamme elää. Kerran Jumala herättää meidät kaikki kuolleista samalla tavalla kuin hän herätti Jeesuksen. Jeesus sanoo: Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun ikinä kuole.Elämme tässä maailmassa, mutta olemme samalla taivaan valtakunnan jäseniä. Kasteessa meidät liitettiin Jeesuksen yhteyteen. Tämä yhteys ei katkea kuolemassakaan. Maanpäällä eläessämme meidän on vaikea kuvitella, millainen paikka taivas on. Raamatussa kerrotaan taivaasta: Jumala itse on heidän luonaan ja pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, ei valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut. Jeesus on silta tästä elämästä tulevaan elämään. Kun uskomme Jeesukseen täällä maan päällä, saamme elää hänen kanssaan ikuisesti taivaassa.

Rakas Jumala.
Kiitos, että olet kanssamme
kaikissa elämämme vaiheissa.
Huolehdit meistä, kun olemme aivan pieniä.
Kannat meitä, kun kasvamme.
Kiitos, että myös tämän elämän päättyessä
pidät meistä huolta
ja kutsut meidät taivaan kotiin.
Lohduta meitä, kun on surun aika.
Anna meidän aavistaa jo täällä
jotakin taivaan kirkkaudesta.
Auta meitä luottamaan Jeesukseen
kaikkina päivinämme.
Kuule meitä hänen rakkautensa tähden.

(Rukous on kirkkokäsikirjasta. Hartaustekstissä lainauksia kirjasta Kerro minulle taivaasta -Kun kuolema koskettaa  (Anna-Mari Kaskinen))

Arvokas vakuutus

Pidin tämän hartauden Limingan lukiolla, mutta minun on annettu ymmärtää, että teknisten ongelmien vuoksi hartaus ei kuulunut luokkiin. Laitan sen siis vielä tänne NuorisoNurkan kotisivuille. Jos sen joku on jo kuullut, niin pyydän anteeksi, että toistan itseäni. Siunausta päivääsi! -Maria

Puhelimet on aika kalliita. Kun päätät hankkia uuden luurin, vertailet varmasti ominaisuuksien lisäksi sitä, millaisen takuun puhelimellesi saat. Tai entä sitten, kun on aika hankkia auto. Ne onkin useimmiten niin kalliita, että asianmukaiset vakuutukset on oltava.

Ihmisen arvo on korvaamaton. Sinä olet korvaamaton. Niin korvaamaton, että arvon takaajana voi olla ainoastaan Taivaallisen Isämme Taivaallinen vakuutusyhtiö. Meidän kolmiyhteinen Jumalamme osaa paikata elämäsi naarmut ja kolhut niin, että matkasi voi jatkua.

Taivaallinen vakuutusyhtiö ei tarjoa jokaiselle Porschea ja kuumaa asfalttia. Joskus kulku on hidasta ja tie kuoppainen. Välillä tippuu rengas tai alkaa keittämään. Mutta jos vakuutusturvasi on kunnossa, voit olla varma siitä, että Jumala ei anna sinun eksyä. Hän viitoittaa tietäsi ja lähettää ihmisiä tiellesi auttamaan ja rohkaisemaan. Eikä ajelusi käy tylsäksi ja tarpeettomaksi, koska Jumala antaa elämääsi tarkoituksen ja tehtävän.

Vuosien myötä komeakin menopeli alkaa näyttämään vanhalta. Pian nuoremmat ja tehokkaammat ajavat moottoritiellä ohitse. Ja kohta vanha kaara vaihtuu uudempaan ja kiiltävämpään. Taivaallisessa vakuutusyhtiössä ihmisen arvo ei laske, vaikka ikää ja kilometrejä kertyy. Uutuuttaan kiiltävä Mersu on yhtä arvokas kuin pieni, ruosteinen Lada.

Pahan kolarin jälkeen auto saattaa joutua kokonaan lunastukseen ja vakuutusyhtiö lunastaa auton itselleen sen täyttä arvoa vastaan. Taivaallisessa vakuutusyhtiössä lunastus on varattu kaikkia asiakkaita varten. Ihminen on Jumalalle niin mittaamattoman arvokas, että hän haluaa meidät luokseen. Myös senkin jälkeen, kun emme ole enää kulkemassa tämän maailman teitä.

Asiakassuhteiden syntyminen nähtiin niin tärkeäksi, että toimitusjohtaja Isä Jumala lähetti matkaan parhaan vakuutusmyyjän, oman poikansa Jeesuksen. Jeesus tarjoaa täydellistä turvaa, ilmaiseksi ja ilman mitään ehtoja. Se on ihmeellinen vakuutus, jossa viimeiset tulevat ensimmäiseksi ja jossa arvottomasta tehdään mittaamattoman arvokas.

Rukous:
Olen hieno, koska sinä olet minut luonut.
Olen arvokas, sillä sinä rakastat minua.
Kaunis olen silmissäsi, jalokivi kädessäsi.
Siksi ei ole väliä, jos joku ei anna minulle arvoa ja pitää minua typeränä.
Sydämeeni kuiskaat totuuden: olet kultaakin arvokkaampi.
Olen silmäteräsi, salainen aarteesi. Iloitset minusta.
Tahdon kiittää sinua niin kauan kuin elän ja aina muistaa kuka minä olen.
Aamen

Rukous: Margareta Melin. Suom. Monica Vikström-Jokela