Pyhiinvaellus

Olen jälleen aloittamassa jokavuotista matkaani kohti pääsiäistä, paastoa. Mieleeni nousee tämä kuva muutaman vuoden takaiselta Irlannin matkalta Tosi-isojen kanssa.

Pitkänä perjantaina meidän oli määrä kiivetä Pyhän Patrikin vuorelle. Vuori on tunnettu pyhiinvaelluskohde Irlannissa ja yksi tärkeimpiä etappeja matkallamme. Huono sää piti meitä jännityksessä viimeiseen saakka, sillä sateella tai sumussa ei vuorelle ollut asiaa. Perjantaiaamu aukesi kuitenkin aurinkoisena vastoin kaikkia sääennustuksia ja näimme ensimmäistä kertaa mahtavan vuorenhuipun majoituspaikkamme ikkunasta. Aikaisempina päivinä se oli ollut sadepilvien ja sankan sumun piilottama. Sää oli selkiytynyt juuri sopivasti kiipeämistä varten ja se tuntui ihmeelliseltä! Isäntäperheemme varoitteli meitä kuitenkin luottamasta liikaa Irlannin arvaamattomaan säähän ja kertoi, miten nopeasti sumu laskeutui vuoren päälle.

Lyhyen bussimatkan aikana varustauduimme matkaan Pyhän Patrikin rintakilveksi sanotun rukouksen sanoilla. Bussin kuljettajakin tunnisti rukouksen ja yhtyi siihen omalla kielellään. Sitten vaellus kohti huippua alkoi. Aluksi matkan teko oli mukavaa. Polku oli toki kivinen ja kapea alusta saakka, mutta nousi vain loivasti ylöspäin. Maisemia ihaillessa ei mahdollinen sade tai sumukaan vielä pelottanut.

Pikkuhiljaa kulku vuorella vaikeutui ja meille alkoi selvitä matkan todellinen pituus. Kaikilla ei ollut kunnollisia kenkiä kivipoluilla kiipeämiseen ja kuntokaan ei ehkä ollut paras mahdollinen. Etukäteen olimme lukeneet, että lapset ja vanhuksetkin pääsivät kiipeämään vuorelle ja että edestakaiseen matkaan kuluisi vain kolmisen tuntia. Ei kuulostanut ollenkaan pahalta ja ehkäpä sen vuoksi kaikki eivät olleet pitäneet niin tärkeänä kiipeämiseen soveltuvien kenkien hankintaa. Totuus oli kuitenkin aivan toinen. Ryhmässämme ilmeni myös terveydellisiä ongelmia, joita emme olleet osanneet ottaa huomioon. Kaiken kukkuraksi aurinkoinen sää oli muuttumassa. Näimme vuoren rinteeltä, miten jossakin lähistöllä jo satoi kaatamalla, eikä vuoripolku suinkaan ollut vielä näyttänyt pahintaan.

Matkan edetessä ahdistus mielessäni kasvoi kasvamistaan ja rukoilin lakkaamatta. Mietin, mihin olinkaan ryhmäni tuonut ja mitä kaikkea saattoi tapahtua. Olin kuvitellut matkaa helpoksi ja mukavaksi, mutta todellisuus olikin aivan toinen. Vastuu nuorista painoi ja pelko kuristi kurkkua. Miten meille käy, jos sade kastelee kivipolut tai jos sumu peittää näkyvyyden. Miten saamme avun, jos joku loukkaantuu tai saa sairaskohtauksen. Entä jos joku eksyy? Herra auta! Anna meidän selvitä!

Viimeinen nousu oli jyrkkä kivikasa. Valkoisten irtokivien joukosta tuskin erotti jotain poluntapaista. Kiipeäminen oli todella hankalaa ja yksi joukostamme joutui jäämään tasanteelle odottamaan. Kiivetessämme vierivien kivien joukossa, alkoi sumu laskeutua ja kun lopulta pääsimme vuoren päälle, peitti se jo näköalat kokonaan. Vain ensimmäiset meistä ehtivät näkemään ympärillä aukeavat maisemat. Lepäsimme pienen hetken ennen kuin aloimme paluumatkan. Sumu oli ilmestynyt kuin tyhjästä ja peittänyt huipun niin nopeasti, ettemme uskaltaneet jäädä odottelemaan yhtään pitemmäksi aikaa. Sadepilvetkin piirittivät vuorta koko ajan lähempänä.

Kulku vuoren rinnettä alaspäin ei ollut paljon helpompaa kuin ylöspäinkään, mutta sen verran nopeampaa kuitenkin, että ehdimme ajoissa sateen ja sumun alta pois. Loppumetreillä alkoi jo pisaroida ja kohta sen jälkeen ei vuorta enää näkynyt. En voi kuvata sitä helpotusta, joka minut valtasi, kun olimme kaikki jälleen tasaisella maalla ja suurin piirtein ehjinä.

Lähtiessäni en ollut ajatellut olevani pyhiinvaellusmatkalla ja vaeltaessani koin kaikkea muuta kuin pyhyyttä. Kuitenkin matkanteko oli vienyt minut lähemmäksi Jumalaa. Ei siksi, että vuori olisi ollut jotenkin erityinen Jumalan kohtaamiseen soveltuva paikka, vaan koska silloin ymmärsin oman pienuuteni paremmin kuin koskaan. Ymmärsin, ettei kovinkaan moni asia ole minun hallittavissani. Ei vaikka kuinka olin ottanut asioista selvää ja varautunut säänkestävällä asulla ja vaelluskengillä. Ei vaikka olin treenannut itseäni ja saavuttanut kiipeämiseen vaadittavan kuntotason. En koskaan ollut kokenut tarvitsevani Jumalaa niin paljon kuin silloin, enkä koskaan ollut rukoillut niin pitkään ja kiihkeästi. – Ja Jumala oli kanssamme.

Jälkeenpäin olen ajatellut, että haasteet ja koettelemukset saattavatkin olla juuri se pyhiinvaelluksen juttu. Helppo ja mukava pikku-retki ei kävisi pyhiinvaelluksesta, sillä usein juuri koettelemukset tuovat meidät lähemmäksi Jumalaa. Ehkä tämä tosiasia on saanut ihmiset läpi aikojen kurittamaan itseään esimerkiksi paastoamalla.

Minäkin olen vuosien saatossa koettanut monin eri tavoin viettää paastonaikaa ja päästä näin lähemmäksi Jumalaa. Olen paastonnut herkuttelusta, turhista ostoksista, negatiivisuudesta jne. Kaikki nuo paastot ovat menneet enemmän tai vähemmän pieleen. Olen joutunut huomaamaan, että olen kovin heikko markkinavoimien ja omien tottumusteni edessä. Mutta voisiko paasto ollakin juuri sitä; pyhiinvaellusmatka, jolla joutuu kohtaamaan oman pienuutensa? Joutuu vastakkain sen tosiasian kanssa, että ei itse pysty tulemaan paremmaksi vaan tarvitsee siihenkin Jumalaa. Ehkä silloin kulkija saa myös huomata: Jumala on kanssamme.

 

Pyhän Patrikin rintakilpi

Minä sidon itseni tänään lujasti

Kolminaisuuden nimen voimaan.

Minä rukoilen ja rakastan Jumalaa,

joka on Yksi Kolmessa ja Kolme Yhdessä.

 

Minä sidon itseni ikuisesti lujasti

uskon voimaan, Kristuksen elämään ihmisenä,

hänen kasteeseensa Jordanin vedessä,

hänen ristinkuolemansa tuomaan vapahdukseen,

hänen ylösnousemiseensa tyhjästä haudasta,

hänen paluuseensa taivaan maahan,

hänen tulemiseensa tuomion päivänä,

tähän sidon itseni tänään lujasti.

 

Minä sidon itseni tänään lujasti

tähtikirkkaan taivaan jokaiseen hyveeseen:

auringon elämää antaviin säteisiin,

kuun valoon myöhäisenä yön hetkenä,

salaman valoon joka välkähtelee vapaasti,

tuulen raivoisaan myrskyyn ja huutoon,

lujaan maahan, suolaiseen mereen,

joka on ikuisen kallion huipun ympärillä.

 

Minä sidon itseni tänään lujasti

Jumalan valtaan pidellä ja johdattaa minua,

Hänen silmänsä valvovat, hänen valtansa antaa voimaa, 

Hänen korvansa kuulevat rukoukseni,

Hänen viisautensa opettaa minua.

 

Hänen kätensä johdattaa minua, 

Hänen kilpensä on puolustukseni. 

Hänen sanansa antaa minulle sanani. 

Hänen taivaalliset joukkonsa suojelevat minua.

 

Kristus luonani, Kristus minussa,

Kristus takanani, Kristus edessäni,

Kristus vierelläni, Kristus voittaen minut,

Kristus lohduttaen ja puhdistaen minut,

Kristus allani, Kristus ylläni,

Kristus hiljaisuudessa, Kristus vaarassa,

Kristus kaikkien minua rakastavien sydämessä,

Kristus ystävien ja tuntemattomien huulilla.

 

Minä sidon itseni lujasti nimeen,

Kolminaisuuden nimen voimaan.

Minä rukoilen ja rakastan Jumalaa,

joka on Yksi Kolmessa ja Kolme Yhdessä.

Hänestä ovat kaikki luodut,

Ikuisesta Isästä, Hengestä, Sanasta.

Ole korkeasti kiitetty ja ylistetty Herra, minun pelastukseni. 

Pelastus on lähtöisin Kristuksesta, Herrasta!

 

St. Patrick’s Breastplate, AD 433 

Suomentanut: Arto Penttinen

 

Voimaa armon virrasta

Mulla on uusi älypuhelin. Tai no ei se nyt enää niin kovin uusi ole, synttärilahjaksi saatu, mutta niin hieno se on, että en vieläkään osaa käyttää sitä. Joka päivä saan oppia siitä uusia hienoja ominaisuuksia. Mieleeni tuli ensimmäinen puhelin, jolla olen koskaan soittanut. Se oli minun lapsuuden kotini eteisen seinällä. Kiiltävä viininpunainen lankapuhelin, jolla soittaminen onnistui nostamalla painava luuri korvalle ja kiertämällä numeroita yksitellen. Jos joku soitti meille kun olimme ulkona, emme tienneet siitä mitään. Soittajan oli yritettävä uudelleen myöhemmin. Ja koska puhelimen johto oli kiinni seinässä, ei puhelimen kanssa voinut liikkua ympäri taloa.

 
Niin, puhelimet ovat totta tosiaan kehittyneet. Ensimmäisellä kännykällänikään ei voinut tehdä muuta kuin soittaa ja lähettää ja vastaanottaa viestejä, mutta puhelun tai viestin lähettäjää puhelin ei näyttänyt vaan kaikkiin puheluihin oli vastattava. Uuden puhelimeni näyttö on täynnä kuvakkeita, joiden toimintoa en ymmärrä. Puhelin myös osaa toimia ihan ilman minua. Automaattisesti se etsii päivityksiä, pitää kirjaa sijainnistani, pyörittää facebookia, nettiselainta, whatsappia, kalenteria ja mitähän kaikkea.. Se tuntuu olevan monin tavoin älykkäämpi kuin minä.

 
Mutta yksi vika siinä on. Se on niin hieno, että se kuluttaa myös akkua vauhdilla ja kun akku loppuu, ei älykkäimmästäkään puhelimesta ole mitään taikaa. Yhä edelleenkin tarvitaan sitä johtoa, jolla akku liitetään suurempaan virranlähteeseen latautumaan. Sen jälkeen se taas toimii moitteettomasti – jonkin aikaa.

 
Myös ihminen on kehittynyt vuosituhansien aikana. Tämän päivän ihminen on huippuälykäs ja osaa keksiä kaikenlaisia vempaimia helpottamaan arkea, kuten älypuhelimia. Osaamme parantaa sairauksia ja keräämme koko ajan lisää tietoa kaikesta ympärillämme olevasta, jopa menneestä. Helposti sitä alkaa kuvitella, että ihminen tulee toimeen omillaan. Että nykyihminen ei tarvitse mitään suurempaa voimaa, johon turvautua vaan riittää, että uskoo itseensä.

 
Luulen kuitenkin, että olemme niin kuin älypuhelimetkin, edelleen riippuvaisia suuremmasta voimanlähteestä. Niin kauan kuin akkua riittää, voimme olla elämämme herroja, mutta entä sitten kun voimat loppuvat? Jos elämä ei mennytkään niin kuin piti, jos itseensä uskominen ja kova työ ei tuottanutkaan tulosta, alan etsiä johtoa; Jumalan turvallista syliä johon heittäytyä. Hyvä olisi pitää se johto koko ajan saatavilla ja ladata akkua säännöllisesti.

 
Älypuhelimeni muistuttaa minua latauksen tarpeesta aina hyvissä ajoin ja kehotta laittamaan puhelimen lataukseen, jotta en jäisi mistään paisti. Ihmisen latauksen tarpeesta muistuttavat esimerkiksi kirkonkellot, ne kutsuva joka sunnuntaiaamu lataamaan akkuja ehtoollispöytään. Siellä olen itse kokenut saavani voimaa armon virrasta, kuten erään nuorten veisun otsikko kuuluu. Tiedän, että ilman Jumalaa en jaksaisi, mutta on helpottavaa tietää, ettei minun tarvitsekaan. Kaikki ei sittenkään ole vain minun voimieni ja osaamiseni varassa – Luojan kiitos!

 

 

Jouluevankeliumi

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.

Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta.

Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: ”Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.” He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu.

Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä. Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

Luuk.2:1-20

Hyvää ja siunattua joulua Sinulle! IMG_2018

Jumala online

Tässä taannoin jouduin tekemisiin ihmisen kanssa, joka toimillaan sai minut ärsyyntymään oikein toden teolla. Hän ei tuntunut myöskään ymmärtävän, vaikka kuinka koetin kertoa, mitä hänen toimintansa oli saanut aikaan ja miltä se minusta tuntui. Suutuin tietysti entisestään hänen välinpitämättömyydestään ja lopulta myös purkauduin asiasta läheisilleni. Voin kertoa, etten säästellyt sanoja tämän henkilön toiminnan kuvaamisessa. Olin kertakaikkisen pettynyt, loukkaantunut ja raivoissani, vaikka loppujen lopuksi asia ei ollut kovinkaan suuri. Istahdin siinä tunteenpurkauksessa koneen äärelle ja avasin nuorisonurkan nettisivut. Tapani mukaan, sen enempää ajattelematta (ja siis koko ajan valitusvirttäni jatkaen), painoin etusivulla olevaa rukousrulettia. Saamani rukous viimein hiljensi minut:

 
Herramme ja Vapahtajamme.
Raivaa sydämeemme tilaa myös niille,
jotka ovat meitä vastaan ja joita emme
omin voimin kykene rakastamaan.
Leppymättömyys on suuri synti:
se särkee yhteyden ihmisten välillä.
Herra, me tarvitsemme elämää sinussa,
jotta voisimme antaa anteeksi.
Anna meille se mieli,
joka sinulla oli,
jotta voisimme siunata vihamiehiämme
ja pyytää heille anteeksiantoasi.
Avarra mielemme,
jotta näkisimme kaiken rikkinäisyytemme
armosi valossa.
Tätä rukoilemme sinun nimessäsi.
(Kirkkokäsikirja II)

 
Nolostuin. Tuntui siltä kuin Jumala olisi tullut keskeyttämään saarnani ja Hänen sanansa osuivat ja upposivat. Vielä äsken niin suuria tunteita nostattanut asia sai uudet mittasuhteet. Lakkasin vellomasta omassa loukkaantumisessani ja aloin aavistella, että tilanteen takana saattaakin olla hyvää tarkoittava ja inhimillinen väärinkäsitys eikä suinkaan piittaamattomuus ja itsekkyys, niin kuin olin tuomiossani julistanut. Seuraavana päivänä puhuimme asiat selviksi. Väärinkäsitystähän kaikki oli ollutkin.

 
”Leppymättömyys on suuri synti: se särkee yhteyden ihmisten välillä.”

 
Juuri alkaneen paaston aikana olen päättänyt paastota negatiivisuudesta. Yritän tehdä vähemmän tuon kertomani tapauksen kaltaisia tulkintoja ihmisistä ja tilanteista ja nähdä asioissa enemmän hyvää. Tiedän, että sillä saralla minulla on paljon parantamisen varaa eikä alku ainakaan ole mennyt ihan putkeen. Tähän mennessä olen joutunut joka ilta toteamaan, että eipä onnistunut paasto tänäänkään. Seuraavien viikkojen aikana tulen siis tarvitsemaan runsaasti rukousta ja Jumalallisia väliintuloja!

 
Paastonaika kutsuu meitä rukoukseen, korjaamaan yhteyttämme Jumalaan ja ihmisiin ympärillämme. Rukous helposti unohtuu nykyajan ihmisten kiireisessä maailmassa. Yleensä muistamme kyllä viedä valitukset perille, niin Jumalalle kuin kanssaihmisillemme, mutta ehdimmekö pysähtyä kuuntelemaan? Olen vasta viime aikoina alkanut tajuta, että rukous todellakin on vuorovaikutusta. Se on yhteys, jossa en ainoastaan minä puhu Jumalalle vaan myös Jumala puhuu minulle monin eri tavoin, vaikka rukousruletin kautta! Rukous on uskomaton voimavara, yliluonnollinen yhteytemme ihmeelliseen ja kaikkivaltiaaseen Jumalaan, Jumala online. Paaston tarkoitus onkin muistuttaa meitä: pysähdy, kuuntele ja avaa yhteys.

Jumala on paikalla.

Uskon vapaus

”Niin kuin linnunpoikaa, joka kurkkii pesästään, meitäkin nyt tuuli kutsuu lentämään. Siivet saimme Jumalalta, siivet sydämeen. Lentää saimme valoon, lentää vapauteen.”

Nämä säkeet kuultiin jälleen tänä kesänä aika monessa kodissa, kun kiersimme isosten kanssa laulamassa konfirmaatiojuhlissa. Kysyn aina ennen kierrokselle lähtöä isosilta, mitä lauletaan ja vastaus aina sama: ”Olet vapaa.” –Ja mitkä sopisivatkaan paremmin rippikoulun päätössanoiksi.

Vapaus ei ehkä kuitenkaan aina tule ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan kristityn elämästä. Kun itse olen kysynyt vaikkapa rippikoululaisilta, mitä heillä tulee mieleen Jeesukseen uskovasta ihmisestä, sisältää vastaus yleensä erinäisen määrän velvoitteita, käskyjä ja kieltoja. ”Pitää käydä kirkossa eikä saa käyttää meikkiä eikä juoda alkoholia” jne. Myös monet tuntemani aikuiset ajattelevat, että usko rajoittaa elämää. Yhteiskunnallisella tasolla olemme koko ajan pyristelemässä pois kristinuskon asettamista raameista kuten sunnuntain ym. kristillisten pyhien pyhittämisestä lepopäiviksi tai koululaisten oikeudesta oppia ja harjoittaa uskoaan. Jokaisella on vapaus olla uskomatta. Mutta onko vapaus uskoa? Ainakin, jos uskoo johonkin muuhun kuin Jeesukseen.

Tänä päivänä uskonnonvapaus Suomessa on huipussaan. Kukaan ei kavahda kaveria, joka kertoo olevansa Wicca eli suomeksi sanottuna noita. Samoin vaikkapa buddhalaisuuteen kääntyneeseen suhtaudutaan positiivisen kiinnostuneesti. Sen sijaan usko Jeesukseen saa aina saman vastaanoton: ”Ookko nää hurahtanu uskoon?” tai ”Nyt se on menny sekasi!” –Ja niin kai sen täytyy ollakin, sillä ei kai kukaan järkevä ihminen luovu kaikesta hauskasta ja ala kuluttamaan aikaansa kirkossa ja seurakunnan jutuissa vapaaehtoisesti!?

Huomaamatta monelta jää, että wiccaan, buddhalaisuuteen, islamiin, Hare Krishnaan ja kaikkiin muihinkin uskontoihin kuuluu pitkät listat velvoitteita ja kieltoja, joita tekemättä ei usein edes pääse liikkeen jäseneksi, puhumattakaan pelastuksesta tai täydellistymisestä tai miksi sitä missäkin uskonnossa kutsutaan. Myöskään ei ns. vapaa-ajattelijan ajattelu ja elämä ole oikeasti kovin vapaata. Itse täytyy pystyä aika mahtaviin suorituksiin, kun ei saa turvautua minkäänlaisen Korkeamman Voiman varjelukseen.

Itse asiassa kristinusko on ainoa usko, joka ei oikeasti vaadi ihmiseltä mitään. Jokainen saa olla oma itsensä lahjoineen ja puutteineen. Mitään ei ole pakko ja kaikki on sallittua. Tarvitaan vain uskoa ja senkin saa lahjaksi. Helppoa, eikö totta! Se ei tietenkään tarkoita sitä, että saisimme tehdä mitä lystää, sillä jokaista ihmistä rajoittaa ainakin laki sekä luontainen ymmärrys oikeasta ja väärästä. Mutta ollaksemme kristittyjä, luterilaisia tai vaikkapa Limingan seurakunnan jäseniä meidän ei tarvitse suoriutua mistään testistä tai osoittaa ansioitamme. Näin on myös pelastuksen laita, pelastumme yksin armosta, yksin Jeesuksen tähden. Ei siksi, että käymme kirkossa tai emme käytä alkoholia. Emme myöskään jää pelastuksen ulkopuolelle kun toimimme juuri päin vastoin. Jeesus kuoli minun tähteni, usko siihen antaa todellisen vapauden, sydämen vapauden.

Tarina kertoo Rooman vallan aikaisesta orjasta, joka kantoi kaulassaan muiden orjien tavoin orjan merkkiä. Merkistä kaikki näkivät, että hän oli orja ja myös sen, kuka hänet omisti. Tämä orja ei kuitenkaan ollut kuten muut, hän tunsi olevansa vapaa. Hän tiesi, ettei kukaan ihminen voinut omistaa häntä, ei oikeasti. Hänen sydämensä oli vapaa, sillä hän oli antanut sen Mestarille. Sellaiselle Mestarille, joka ei halua orjuuttaa tai rangaista vaan vapauttaa kaikesta, mikä estää meitä olemasta onnellisia. Kaulassaan hän yhä kantoi maallisen omistajansa merkkiä, mutta sen toiselle puolelle hän oli raapustanut todellisen Mestarinsa merkin. Tuo merkki oli risti ja se muistutti häntä aina siitä, että oikeasti hän oli vapaa, sillä hän kuului Jeesukselle.

Raamattu lupaa, että: ”Vapauteen Kristus meidät vapautti.” (Gal.5.1) Kuitenkin nykyään mieluummin alistutaan rituaalien suorittamiseen tai itsensä kehittämiseen kuin otetaan vastaan ansaitsematon armo. Armo ei ole trendikästä. Se, ettei tarvitse tehdä mitään, on tylsää. Kuitenkin kaipaamme vapauteen, kahleet painavat ranteissa. Ehkä olet valmis kulkemaan maailman ääriin asti ja tekemään uhkarohkeita temppuja tunteaksesi itsesi vapaaksi. Ja kuitenkin se voisi olla sinun jo nyt. Jos vain tahdot. ”Irti päästä, olet vapaa lähtemään. Anna suuren tuulen puhaltaa! Irti päästä, olet vapaa elämään, vapaa palvelemaan Jumalaa.”

Pieni jouluhartaus

En yhtään ihmettele, miksi Jeesus sanoi Taivaan valtakunnan olevan lastenkaltaisten. Saan usein huomata, että lapset ovat monin tavoin meitä aikuisia viisaampia ja opettavat meitä vähintäänkin yhtä paljon kuin me heitä. Tämä pieni jouluhartaus kertoo yhdestä niistä suurista viisauksista, joita olen lapsiltani oppinut.

Sain tyttäreltäni joululahjaksi muutama vuosi sitten suloisen pienen seimikoristeen. Laitoin sen kunniapaikalle lipaston päälle koko joulun ajaksi. Loppiaisen jälkeen keräilin joulukoristeita laatikkoon ja olin juuri ottamassa lipaston päältä tuota jouluseimeä, kun tyttäreni osui paikalle. Hän kysyi minulta, miksi laitan seimen pois. Selitin, että joulukoristeita pidetään esillä vain joulun ajan ja sen jälkeen ne kerätään laatikoihin odottamaan seuraavaa joulua. Kuullessaan tämän, pienen tyttöni suupielet kääntyivät alaspäin ja hartiat lysähtivät. Kysyin, oliko hän tarkoittanut, että pitäisin koristetta esillä läpi vuoden. Tyttö nyökkäsi ja sanoi vielä, ettei hän ollut ajatellut sen olevan pelkkä joulukoriste. Niin seimi sai jäädä ja minä ymmärsin, miten oikeassa tyttöni olikaan.

Jeesus-lapsi kuuluu jouluun. Kouluissa voidaan vielä esittää seimi-kuvaelmaa, käydä joulukirkossa ja puhua siitä, miksi joulua oikeasti vietetään. Melkein kaikissa suosituimmista joululauluista puhutaan Jeesuksesta tai ensimmäisestä joulusta, vaikkei aina ihan suoraan. Sellainenkin ihminen, joka kuuluu kirkkoon vain tavan vuoksi tai ”uskoo ehkä johonkin, mutta omalla tavallaan”, voi nostaa jouluseimen tupansa koristeeksi ja lähettää pyhää perhettä kuvaavia kortteja läheisilleen. Vauvat ovat söpöjä ja perheidylli romanttisessa tallissa aasien ja lampaiden keskellä sopii koristeeksi kenelle vain. Onhan joulun keskeinen sanomakin rakkaus.

Mutta joulun tultua Jeesus-vauva pakataan laatikkoon varaston perälle odottamaan seuraavaa joulua. Sitten ”taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen”, kuten suomalaisten rakastama joululaulukin kertoo.

Jeesus ei koskaan saa jäädä meidän kotiimme koko vuodeksi. Hän ei saa kasvaa aikuiseksi, koska ristillä riippuva mies on inhottava näky ja lisäksi se pakottaa meidät miettimään omaa osuuttamme tuohon kärsimykseen. Jeesus kärsi ja kuoli minun pahuuteni tähden. Se ei ole suloista tai romanttista. Se ahdistaa ja masentaa. Parempi siis pitäytyä siinä Joulun Lapsessa, joka on vain vaaraton pikku-vauva eikä liity minuun mitenkään. Ja joulun mentyä, sen voi viedä pois, niin ei tule liikaa ajatelluksi, vai kuinka?

Ehkäpä kuitenkin tänä jouluna uskaltaisit ottaa riskin. Antaisit Jeesukselle sijan joulussasi, etkä pakkaisikaan häntä pois kuusenkoristeiden ja kynttelikköjen mukana vaan antaisit jäädä luoksesi koko vuodeksi. Antaisit hänelle mahdollisuuden kasvaa aikuiseksi ja näyttää, mitä hän on sinun puolestasi tehnyt. Ehkäpä saisit silloin huomata, että Jeesus ei olekaan pelkkä joulukoriste vaan joulun sanoma on todellinen. Eikä se ole riippuvainen siitä, onko ympärilläsi jouluna paljon ihmisiä vai vietätkö joulua yksin. Onko lunta vai sataako vettä. Onko jouluruokaa pöytä pullollaan vai syödäänkö jouluateria nakkikioskilla. Sillä se joulun juhlittu rakkaus onkin jotain vielä suurempaa kuin äidin ja isän rakkaus. Joulun sanoma on Jumalan rakkaus sinua kohtaan. Hän rakastaa sinua niin paljon, että antoi ainoan poikansa syntyä maailmaan, kärsiä ja kuolla, ettet sinä joutuisi kadotukseen vaan saisit iankaikkisen elämän.

”Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.”

   1.Joh.4:9-10

Tänä jouluna Jumala tahtoo antaa sinulle joululahjaksi jotain tarpeellista, oman poikansa. Hän toivoo, että otat lahjan vastaan, ja ettet pitäisi sitä pelkkänä joulukoristeena vaan ottaisit sen osaksi elämääsi. Antaisit sille kunniapaikan sydämessäsi ja säilyttäisit sen siellä ikuisesti.

Siunattua joulunaikaa!