Uusi vuosi, uudet vaatimukset?

Uusi vuosi merkitsee monelle mahdollisuutta yrittää uudelleen, toteuttaa viimeinkin jokin pitkäaikainen unelma, korottaa numeroita, aloittaa uusi elämä. Tunnetusti kuntosalit ym. ovat tupaten täynnä tammikuussa ja personal trainereilla vientiä. Nikotiinilaastarit ja muut korvaustuotteet käyvät kaupaksi. Sen sijaan herkkuhyllyjen välissä väki vähenee. On tipatonta tammikuuta ja itse liityin taas tipallisen tammikuun viettäjiin eli pyrin juomaan päivittäin ainakin 2l vettä. Pitkät listat lupauksia odottaa täyttymistään. Minäkin listasin kokonaisen sivullisen asioita, joissa yritän alkaneena vuonna tehdä parannusta. Rima on korkealla ja vaatimukset huipussaan heti ensimmäisestä päivästä alkaen.

Helmikuussa palataan sitten normaaliin elämään. Monien lupaukset osoittautuivat liian suuriksi lunastaa. Omat voimat eivät riittäneetkään, arki vei mukanaan, kiire yllätti ja alun innostus hiipui hiljaa kyllästymiseksi. – Ja ensi vuonna ei sitten luvata mitään, kun ei kumminkaan pystytä lupauksia pitämään! Turhaa stressiä!

Toisaalta ihmiselle tekee hyvää aika ajoin tehdä inventaariota elämästään ja miettiä, missä voisi parantaa. Pyrkimys parempaan ei voi olla huono asia vaikka se ei aina onnistuisikaan! Monet suuret elämäntapamuutokset usein vaativat onnistuakseen ensin muutaman epäonnistumisen, joten lyhytkin tupakkalakko tai kuntokuuri voi näin viedä lähemmäksi tavoitetta. Eikä ole liian myöhäistä aloittaa tsemppausta koulunkäynnin osalta vaikka viimeinen lukukausi olisikin jo alkamassa! Muistettava on, että moni myös onnistuu ja pääsee tavoitteeseensa. Useimmiten ne, jotka saavat eniten tukea ja apua tehtävässään, hommaavat sen personal trainerin vaikka.

Ainaisena pessimistinä silti vahvasti epäilen, että ainakin minun 15 kohdan listani tulee väistämättä lyhenemään. Jos pystyn yhteenkin, olen iloinen. Eikö siis olisi helpompaa poimia sieltä vain se yksi, kaikkein tärkein ja keskittyä siihen? Olisi paremmat mahdollisuudet onnistua.

Tutkin siis listaani. Siinä on viisi väliotsikkoa ja jokaisessa kolme kohtaa. Huomaan, että olen hyvä laatimaan listoja ja suunnittelemaan. Toteutuspuoli on se johon etsin parannusta… Kaikki asiat listassani tuntuvat yhtä tärkeiltä. Olisi tärkeää pitää enemmän yhteyttä ystäviin ja sukulaisiin ja rutiinien luominen työn ja kodin ikävimmissä töissä auttaisi arkea kovasti. Aloitetut ikuisuusprojektit olisi hyvä saada pois nurkista venymästä ja terveellinen ruoka ja liikunta eivät perusteluja kaipaakaan. Miten ihmeessä voin valita sen kaikkein tärkeimmän?

Muistan, kun lapsena mietin, minkä toiveen esittäisin, jos saisin toivoa mitä vaan, mutta käytettävissä olisi vain yksi toivomus. Iloitsin, kun keksin ovelan ratkaisun, jolla en joutuisi valitsemaan vain yhtä asiaa: ”Toivon LOPUTTOMASTI lisää toivomuksia! Hahaa! Mitäs siihen sanot onnenkeiju? Etpäs arvannut, että olisin näin fiksu!!” Uskon, että lähestulkoon kaikki lapset ovat joskus tätä asiaa miettineet ja tulleet samaan lopputulokseen. Sitten vaan odotellaan sitä toiveet täyttävää keijukaista, menninkäistä tai taikalamppua…

Yhtäkkiä yksi kohta lapussani nousee ylitse muiden. Se ei ole mikään taikalamppu tai vastausautomaatti, ei toki. Se ei takaa minulle loputtomasti täyttyneitä lupauksia eikä vapauta minua vastuusta omassa elämässäni. Se on kuitenkin paras tuki ja voiman lähde yrityksessäni olla parempi äiti, vaimo, ystävä, työntekijä ja ihminen. Se on myös paras lohdutus ja armon lähde kun huomaan, ettei uusi vuosi tehnytkään ihmettä ja muuttanut minua supernaiseksi. Se, tai oikeastaan HÄN, on myös mahdollisuuteni alkaa alusta aina uudelleen, vaikka keskellä vuotta, ilman häpeää ja syyllisyyttä epäonnistumisesta.

Arvasitkin varmaan, että henkilö josta puhun, on Jeesus. Lupaukseni oli viettää enemmän aikaa Jeesuksen seurassa ja kuunnella enemmän, mitä Jumala tahtoo minulle puhua. Minusta alkaa tuntua, että jos otan tuon kohdan tavoitteekseni tänä vuonna, niin saatan onnistua jossain muussakin. Monta kertaa olen elämän varrella huomannut, että Jeesuksen sanat: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa, niin teille annetaan kaikki tämäkin.” pitää paikkansa. Jumala on voimallinen apu arkisissakin asioissa. Myös rakkaus toisia ihmisiä kohtaan tulee Jumalalta ja itse hoidettuna jaksan paremmin olla tukena toisillekin.

No niin! Uuden vuoden vaatimukset eivät näytä enää niin vaikeilta toteuttaa sillä kanssani on maailman paras ”personal trainer”. Ehkäpä joihinkin kohtiin listassani saamme yhdessä hänen kanssaan aikaiseksi pientä parannusta. Ainakaan se ei tule jäämään kiinni apujoukoista!

Uuden vuoden raamatunteksteissä on kohta, jonka haluan kanssasi jakaa: ”Näin sanoo Pyhä ja Tosi, Daavidin avaimen haltija, hän, jonka avaamaa ovea ei kukaan sulje, hän, jonka sulkemaa ovea ei kukaan avaa:
Minä tiedän sinun tekosi. Edessäsi on nyt avoin ovi, minä olen sen avannut, eikä kukaan voi sitä sulkea. Sinun voimasi ovat vähäiset, mutta sinä olet ottanut sanani varteen etkä ole kieltänyt nimeäni.” Ilm.3:7-8

Uusi vuosi ja ovi auki mahdollisuuksille. Jos vain tahdot, Herra itse kulkee kanssasi ja voi avata ovia, joita et uskonut olevankaan. Hän on elämän, toivon, uskon, rakkauden ja rohkeuden lähde. Hän antaa myös vapautuksen liian kovista suorituspaineista ja täydellisyyden tavoittelusta sekä aina uuden mahdollisuuden aloittaa alusta. Hänen kanssaan et voi hävitä. Onnellista ja siunattua uutta vuotta sinulle! Herra olkoon kanssasi tänäkin armon vuonna 2019.

Joulun meemihartaus

Tämä meemihartaus syntyi, kun kollegani näytti kuvia Krakovan seiminäyttelystä.

Aloin ajatella omia jouluvalmisteluitani. Suunnitelmat ovat usein marraskuun alussa suuret. Haluaisin löytää kaikille parhaimmat lahjat, luoda kotiimme täydellisen tunnelman ja valmistaa maistuvat herkut joulupöytään ihan itse. Onneksi rima siinä viikkojen edetessä laskee ja lopulta riittää se, mihin rahat riittivät ja mitä on ennättänyt ja jaksanut tehdä.

Luulen, että en ole ainoa. Ehkä  moni muukin pyrkii aikaa, vaivaa ja rahaa säästämättä rakentamaan täydellisen joulun itselleen ja läheisilleen. Ajattelemme, että jouluun tarvitaan tiettyjä asioita. Että joulu ei ole joulu ellei sitä taikka tätä.

Mietin, että ehkä Mariakin aikoinaan oli suunnitellut tuon ensimmäisen joulun hiukan toisenlaiseksi. Ehkä ei näin prameaksi kuin tuossa kuvassa, mutta luulen, ettei hän ollut varautunut siihenkään, miten kaikki lopulta meni. Tuskin hänen suunnitelmiinsa kuului lapsen maailmaan tulo kesken pitkän matkan, kaukana läheisistä ja kodista. Tai että hän ponnistaisi lapsensa maailmaan tallissa, eläinten ympäröimänä. Ei hän varmasti ollut ajatellut, että ensimmäisenä lasta katsomaan kutsuttaisiin joukko haisevia paimenia. Niin, vaikka Maria onkin ehkä ollut hyvin vaatimaton nuori nainen, on hänen suunnitelmansa esikoisen syntymästä varmasti olleet täysin erilaiset kuin todellisuus.

Kuitenkin ensimmäisestä joulusta tuli juuri sellainen kuin pitikin: ihana, koko maailman historian muuttava ihme.

Halusin siis vaan sanoa, että vaikka suunnitelmat eivät aina menekään putkeen, niin älä sure! Jumala kyllä siunaa sen kaikkein vaatimattomimmankin joulun – ja siitä se todellinen juhla vasta syntyy!

Siunattua Vapahtajan syntymäjuhlaa!

 

 

 

 

Pyhiinvaellus

Olen jälleen aloittamassa jokavuotista matkaani kohti pääsiäistä, paastoa. Mieleeni nousee tämä kuva muutaman vuoden takaiselta Irlannin matkalta Tosi-isojen kanssa.

Pitkänä perjantaina meidän oli määrä kiivetä Pyhän Patrikin vuorelle. Vuori on tunnettu pyhiinvaelluskohde Irlannissa ja yksi tärkeimpiä etappeja matkallamme. Huono sää piti meitä jännityksessä viimeiseen saakka, sillä sateella tai sumussa ei vuorelle ollut asiaa. Perjantaiaamu aukesi kuitenkin aurinkoisena vastoin kaikkia sääennustuksia ja näimme ensimmäistä kertaa mahtavan vuorenhuipun majoituspaikkamme ikkunasta. Aikaisempina päivinä se oli ollut sadepilvien ja sankan sumun piilottama. Sää oli selkiytynyt juuri sopivasti kiipeämistä varten ja se tuntui ihmeelliseltä! Isäntäperheemme varoitteli meitä kuitenkin luottamasta liikaa Irlannin arvaamattomaan säähän ja kertoi, miten nopeasti sumu laskeutui vuoren päälle.

Lyhyen bussimatkan aikana varustauduimme matkaan Pyhän Patrikin rintakilveksi sanotun rukouksen sanoilla. Bussin kuljettajakin tunnisti rukouksen ja yhtyi siihen omalla kielellään. Sitten vaellus kohti huippua alkoi. Aluksi matkan teko oli mukavaa. Polku oli toki kivinen ja kapea alusta saakka, mutta nousi vain loivasti ylöspäin. Maisemia ihaillessa ei mahdollinen sade tai sumukaan vielä pelottanut.

Pikkuhiljaa kulku vuorella vaikeutui ja meille alkoi selvitä matkan todellinen pituus. Kaikilla ei ollut kunnollisia kenkiä kivipoluilla kiipeämiseen ja kuntokaan ei ehkä ollut paras mahdollinen. Etukäteen olimme lukeneet, että lapset ja vanhuksetkin pääsivät kiipeämään vuorelle ja että edestakaiseen matkaan kuluisi vain kolmisen tuntia. Ei kuulostanut ollenkaan pahalta ja ehkäpä sen vuoksi kaikki eivät olleet pitäneet niin tärkeänä kiipeämiseen soveltuvien kenkien hankintaa. Totuus oli kuitenkin aivan toinen. Ryhmässämme ilmeni myös terveydellisiä ongelmia, joita emme olleet osanneet ottaa huomioon. Kaiken kukkuraksi aurinkoinen sää oli muuttumassa. Näimme vuoren rinteeltä, miten jossakin lähistöllä jo satoi kaatamalla, eikä vuoripolku suinkaan ollut vielä näyttänyt pahintaan.

Matkan edetessä ahdistus mielessäni kasvoi kasvamistaan ja rukoilin lakkaamatta. Mietin, mihin olinkaan ryhmäni tuonut ja mitä kaikkea saattoi tapahtua. Olin kuvitellut matkaa helpoksi ja mukavaksi, mutta todellisuus olikin aivan toinen. Vastuu nuorista painoi ja pelko kuristi kurkkua. Miten meille käy, jos sade kastelee kivipolut tai jos sumu peittää näkyvyyden. Miten saamme avun, jos joku loukkaantuu tai saa sairaskohtauksen. Entä jos joku eksyy? Herra auta! Anna meidän selvitä!

Viimeinen nousu oli jyrkkä kivikasa. Valkoisten irtokivien joukosta tuskin erotti jotain poluntapaista. Kiipeäminen oli todella hankalaa ja yksi joukostamme joutui jäämään tasanteelle odottamaan. Kiivetessämme vierivien kivien joukossa, alkoi sumu laskeutua ja kun lopulta pääsimme vuoren päälle, peitti se jo näköalat kokonaan. Vain ensimmäiset meistä ehtivät näkemään ympärillä aukeavat maisemat. Lepäsimme pienen hetken ennen kuin aloimme paluumatkan. Sumu oli ilmestynyt kuin tyhjästä ja peittänyt huipun niin nopeasti, ettemme uskaltaneet jäädä odottelemaan yhtään pitemmäksi aikaa. Sadepilvetkin piirittivät vuorta koko ajan lähempänä.

Kulku vuoren rinnettä alaspäin ei ollut paljon helpompaa kuin ylöspäinkään, mutta sen verran nopeampaa kuitenkin, että ehdimme ajoissa sateen ja sumun alta pois. Loppumetreillä alkoi jo pisaroida ja kohta sen jälkeen ei vuorta enää näkynyt. En voi kuvata sitä helpotusta, joka minut valtasi, kun olimme kaikki jälleen tasaisella maalla ja suurin piirtein ehjinä.

Lähtiessäni en ollut ajatellut olevani pyhiinvaellusmatkalla ja vaeltaessani koin kaikkea muuta kuin pyhyyttä. Kuitenkin matkanteko oli vienyt minut lähemmäksi Jumalaa. Ei siksi, että vuori olisi ollut jotenkin erityinen Jumalan kohtaamiseen soveltuva paikka, vaan koska silloin ymmärsin oman pienuuteni paremmin kuin koskaan. Ymmärsin, ettei kovinkaan moni asia ole minun hallittavissani. Ei vaikka kuinka olin ottanut asioista selvää ja varautunut säänkestävällä asulla ja vaelluskengillä. Ei vaikka olin treenannut itseäni ja saavuttanut kiipeämiseen vaadittavan kuntotason. En koskaan ollut kokenut tarvitsevani Jumalaa niin paljon kuin silloin, enkä koskaan ollut rukoillut niin pitkään ja kiihkeästi. – Ja Jumala oli kanssamme.

Jälkeenpäin olen ajatellut, että haasteet ja koettelemukset saattavatkin olla juuri se pyhiinvaelluksen juttu. Helppo ja mukava pikku-retki ei kävisi pyhiinvaelluksesta, sillä usein juuri koettelemukset tuovat meidät lähemmäksi Jumalaa. Ehkä tämä tosiasia on saanut ihmiset läpi aikojen kurittamaan itseään esimerkiksi paastoamalla.

Minäkin olen vuosien saatossa koettanut monin eri tavoin viettää paastonaikaa ja päästä näin lähemmäksi Jumalaa. Olen paastonnut herkuttelusta, turhista ostoksista, negatiivisuudesta jne. Kaikki nuo paastot ovat menneet enemmän tai vähemmän pieleen. Olen joutunut huomaamaan, että olen kovin heikko markkinavoimien ja omien tottumusteni edessä. Mutta voisiko paasto ollakin juuri sitä; pyhiinvaellusmatka, jolla joutuu kohtaamaan oman pienuutensa? Joutuu vastakkain sen tosiasian kanssa, että ei itse pysty tulemaan paremmaksi vaan tarvitsee siihenkin Jumalaa. Ehkä silloin kulkija saa myös huomata: Jumala on kanssamme.

 

Pyhän Patrikin rintakilpi

Minä sidon itseni tänään lujasti

Kolminaisuuden nimen voimaan.

Minä rukoilen ja rakastan Jumalaa,

joka on Yksi Kolmessa ja Kolme Yhdessä.

 

Minä sidon itseni ikuisesti lujasti

uskon voimaan, Kristuksen elämään ihmisenä,

hänen kasteeseensa Jordanin vedessä,

hänen ristinkuolemansa tuomaan vapahdukseen,

hänen ylösnousemiseensa tyhjästä haudasta,

hänen paluuseensa taivaan maahan,

hänen tulemiseensa tuomion päivänä,

tähän sidon itseni tänään lujasti.

 

Minä sidon itseni tänään lujasti

tähtikirkkaan taivaan jokaiseen hyveeseen:

auringon elämää antaviin säteisiin,

kuun valoon myöhäisenä yön hetkenä,

salaman valoon joka välkähtelee vapaasti,

tuulen raivoisaan myrskyyn ja huutoon,

lujaan maahan, suolaiseen mereen,

joka on ikuisen kallion huipun ympärillä.

 

Minä sidon itseni tänään lujasti

Jumalan valtaan pidellä ja johdattaa minua,

Hänen silmänsä valvovat, hänen valtansa antaa voimaa, 

Hänen korvansa kuulevat rukoukseni,

Hänen viisautensa opettaa minua.

 

Hänen kätensä johdattaa minua, 

Hänen kilpensä on puolustukseni. 

Hänen sanansa antaa minulle sanani. 

Hänen taivaalliset joukkonsa suojelevat minua.

 

Kristus luonani, Kristus minussa,

Kristus takanani, Kristus edessäni,

Kristus vierelläni, Kristus voittaen minut,

Kristus lohduttaen ja puhdistaen minut,

Kristus allani, Kristus ylläni,

Kristus hiljaisuudessa, Kristus vaarassa,

Kristus kaikkien minua rakastavien sydämessä,

Kristus ystävien ja tuntemattomien huulilla.

 

Minä sidon itseni lujasti nimeen,

Kolminaisuuden nimen voimaan.

Minä rukoilen ja rakastan Jumalaa,

joka on Yksi Kolmessa ja Kolme Yhdessä.

Hänestä ovat kaikki luodut,

Ikuisesta Isästä, Hengestä, Sanasta.

Ole korkeasti kiitetty ja ylistetty Herra, minun pelastukseni. 

Pelastus on lähtöisin Kristuksesta, Herrasta!

 

St. Patrick’s Breastplate, AD 433 

Suomentanut: Arto Penttinen

 

Voimaa armon virrasta

Mulla on uusi älypuhelin. Tai no ei se nyt enää niin kovin uusi ole, synttärilahjaksi saatu, mutta niin hieno se on, että en vieläkään osaa käyttää sitä. Joka päivä saan oppia siitä uusia hienoja ominaisuuksia. Mieleeni tuli ensimmäinen puhelin, jolla olen koskaan soittanut. Se oli minun lapsuuden kotini eteisen seinällä. Kiiltävä viininpunainen lankapuhelin, jolla soittaminen onnistui nostamalla painava luuri korvalle ja kiertämällä numeroita yksitellen. Jos joku soitti meille kun olimme ulkona, emme tienneet siitä mitään. Soittajan oli yritettävä uudelleen myöhemmin. Ja koska puhelimen johto oli kiinni seinässä, ei puhelimen kanssa voinut liikkua ympäri taloa.

 
Niin, puhelimet ovat totta tosiaan kehittyneet. Ensimmäisellä kännykällänikään ei voinut tehdä muuta kuin soittaa ja lähettää ja vastaanottaa viestejä, mutta puhelun tai viestin lähettäjää puhelin ei näyttänyt vaan kaikkiin puheluihin oli vastattava. Uuden puhelimeni näyttö on täynnä kuvakkeita, joiden toimintoa en ymmärrä. Puhelin myös osaa toimia ihan ilman minua. Automaattisesti se etsii päivityksiä, pitää kirjaa sijainnistani, pyörittää facebookia, nettiselainta, whatsappia, kalenteria ja mitähän kaikkea.. Se tuntuu olevan monin tavoin älykkäämpi kuin minä.

 
Mutta yksi vika siinä on. Se on niin hieno, että se kuluttaa myös akkua vauhdilla ja kun akku loppuu, ei älykkäimmästäkään puhelimesta ole mitään taikaa. Yhä edelleenkin tarvitaan sitä johtoa, jolla akku liitetään suurempaan virranlähteeseen latautumaan. Sen jälkeen se taas toimii moitteettomasti – jonkin aikaa.

 
Myös ihminen on kehittynyt vuosituhansien aikana. Tämän päivän ihminen on huippuälykäs ja osaa keksiä kaikenlaisia vempaimia helpottamaan arkea, kuten älypuhelimia. Osaamme parantaa sairauksia ja keräämme koko ajan lisää tietoa kaikesta ympärillämme olevasta, jopa menneestä. Helposti sitä alkaa kuvitella, että ihminen tulee toimeen omillaan. Että nykyihminen ei tarvitse mitään suurempaa voimaa, johon turvautua vaan riittää, että uskoo itseensä.

 
Luulen kuitenkin, että olemme niin kuin älypuhelimetkin, edelleen riippuvaisia suuremmasta voimanlähteestä. Niin kauan kuin akkua riittää, voimme olla elämämme herroja, mutta entä sitten kun voimat loppuvat? Jos elämä ei mennytkään niin kuin piti, jos itseensä uskominen ja kova työ ei tuottanutkaan tulosta, alan etsiä johtoa; Jumalan turvallista syliä johon heittäytyä. Hyvä olisi pitää se johto koko ajan saatavilla ja ladata akkua säännöllisesti.

 
Älypuhelimeni muistuttaa minua latauksen tarpeesta aina hyvissä ajoin ja kehotta laittamaan puhelimen lataukseen, jotta en jäisi mistään paisti. Ihmisen latauksen tarpeesta muistuttavat esimerkiksi kirkonkellot, ne kutsuva joka sunnuntaiaamu lataamaan akkuja ehtoollispöytään. Siellä olen itse kokenut saavani voimaa armon virrasta, kuten erään nuorten veisun otsikko kuuluu. Tiedän, että ilman Jumalaa en jaksaisi, mutta on helpottavaa tietää, ettei minun tarvitsekaan. Kaikki ei sittenkään ole vain minun voimieni ja osaamiseni varassa – Luojan kiitos!

 

 

Jouluevankeliumi

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.

Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta.

Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: ”Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.” He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu.

Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä. Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

Luuk.2:1-20

Hyvää ja siunattua joulua Sinulle! IMG_2018

11.11. klo 11:11

Ei, tämä mystinen ajankohta ei tarkoita maailmanloppua eikä se ole myöskään jonkun uskonnollisen tahon arvio siitä, milloin Kristus palaa maan päälle. Ei, se ei ole myöskään marraskuun synkin, syksyisin päivä. Ei suinkaan, sillä juuri tuona päivänä pimeä syksy tässä Kölnin kaupungissa väistyy ja ilmoille kajahtaa satojen tuhansien juhlijoiden riemukas huuto: Kölle Alaaf! IMG_0345

Kölle Alaaf on tervehdyshuuto, joka jokaisen Kölnissä asuvan tulee hallita. Paljasjalkaiset Kölniläiset tervehtivät toisiaan näin, mutta ennen kaikkea jokainen kaupungin asukas silloin kun karnevaalijuhlinnat ovat kaupungissa käynnissä.

11.11. on karnevaalikauden aloituspäivämäärä, ja tuo riemukas kausi alkaa kyseisenä päivänä tasan klo 11:11 eikä minuuttiakaan aikaisemmin tai myöhemmin.

Mistä karnevaaleissa sitten oikein on kyse? Karnevaalijuhlaa on vietetty täällä jo satoja vuosia, itse asiassa keskiajalta saakka. Karnevaali juontaa juurensa katolisesta perinteestä, ja koska Reininmaa edelleen on vahvasti katolista aluetta, on karnevaalien juhliminen tapana juuri täällä. Juhla edeltää paastokauden alkamista, eli karnevaali päättyy joka vuosi paastonajan aloittavaan tuhkakeskiviikkoon, 40 päivää ennen pääsiäistä. Kontrasti karnevaaliviikon ja paastonajan alkamisen välillä on suuri: Kun koko 6 päivää on julittu, tuhkakeskiviikosta lähtien hiljennytään kurinalaisempaan elämään odottamaan hiljaista viikkoa ja pääsiäistä.

IMG_2200Karnevaalien huippukohdat ovat 11.11. lisäksi etenkin karnevaaliviikon avajaispäivä torstai (Feiberfastnacht=naisten juhla) sekä suuri kulkuepäivä maanantai (Rosenmontag = Ruusumaanantai). „Naisten päivänä“ perinteisesti naiset ovat saaneet leikata miehiltä kravatit poikki ja antaa suukkoja tuntemattomillekin. Ruusumaanantaina voi seurata Kölnin keskustan alueella upeaa, useiden kilmometrien mittaista ja tuhansien osallistujien kulkuetta. Kulkuueessa voi nähdä perinteisiä karnevaaliseurojen asuja, karnevaalivoimistelijoita, muusikoita, valtavia usein poliittisella satiirilla ja mielikuvituksella rakennettuja erilaisia vaunuja, upeita asuja ja usein myös julkisuuden henkilöitä. Kulkuetta seuratessa taivaalta sataa ruusuja ja karkkeja, joita kulkueeseen osallistujat vaunuistaan katsojille heittelevät. Ehkä tätä voisi verrata abirekka-letkaan, mutta vielä sata kertaa isompana.

Karnevaalikulttuuri kuuluu Kölnin kaupunkiin yhtä vahvasti kuin Suomessa joulupukki Korvatunturille. Jos Kölnissä tahtoo asua, on pakko oppia elämään karnevaalien kanssa – tavalla tai toisella. Yleisesti olen saanut sellaisen käsityksen, että Kölniläiset voivat suhtautua karnevaaleihin vain kahdella tavalla: Niitä joko rakastaa tai vihaa.

IMG_2229Koska koko kaupunki juhlii varsinaisen karnevaaliviikon aikana yhteensä 6 päivää kaupungin joka ikisessä kolkassa ja lähiössä, varmin tapa suojautua karnevaaleilta on matkustaa ICE-luotijunalla evakkoon viikon ajaksi. Mielellään jo edellisenä päivänä, sillä kun karnevaali on kerran päässyt alkamaan, ei ole lainkaan varmaan, että pääsee perille rautatieasemalle saakka ilman, että joku kuitenkin onnistuu vetämään sinut mukaan juhlimaan, antaa sinulle luvatta suukon tai jos satut olemaan miespuolinen henkilö, katkaisee kravattisi saksilla.

Köln ei ole ainoa kaupunki, jossa karnevaaleja juhlitaan. Tunnelmaan voi päästä myös muuallakin Reininmaalla, Düsseldorfissa ja lisäksi Frankfurtin lähellä Mainzissa. Köln on kuitenkin kaikkien karnevaalikaupunkien äiti, ja kunnon kölniläinen ei koskaan myönnä, että Düsseldorfissakin voisi olla hyvä karnevaalitunnelma. Tiedoksi nyt teille, että Kölnillä ja naapurikaupungilla Düsseldorfilla on ikuinen viha-rakkaus-suhde. Düsseldorfilla on myös oma karnevaalitervehdys, mutta sitä en suinkaan näin kölniläisenä aio teille opettaa 😉

Kölle Alaaf-asenteeseen kuuluu paitsi asianmukainen karnevaaliasuun panostaminen mahdollisimman mielikuvituksellisesti, karnevaalilaulujen hoilaaminen, täpötäysissä kneipeissa eli kuppiloissa ja baareissa tanssiminen, paikallisen Kölsch-oluen nauttiminen sekä kaikista tärkeimpänä iloinen mieli ja yhdessä kaikkien, tuntemattomienkin kanssa, juhliminen. Mielestäni parasta on, että kaikki ikäluokasta riippumatta pukeutuvat erilaisiin asuihin ja juhlivat karnevaaleja. Itse asiassa monet iäkkäämmät ne vasta ovatkin kovia karnevaalifaneja!

IMG_2221Näin lähes kolmen Kölnissä vietetyn vuoden jälkeen minusta kuitenkin tuntuu, että „Kölle Alaaf!“ on merkittävämpi juttu, kuin vain karnevaalitervehdys: se on ennenkaikkea elämänasenne. Kölniläiset, ja reininmaalaiset ihmiset yleensäkin, ovat varsin iloisia, avoimia ja huumorintajuisia. Elämää ei oteta liian vakavasti ja aina löytyy ilonaiheita. Joku seurakuntalaiseni täällä suomalaisten parissa onkin luonnehtinut heitä aika osuvasti: Kölniläiset ovat vähän kuten savolaisetkin; rentoja, hauskoja ja sopivasti hulluja. Ja jos he innostuvat puhumaan murteella, ei sitä ymmärrä kukaan. Ei varsinkaan Düsseldorfilainen.

Siispä, mikäli tahdot heittäytyä karnevaalihuumaan kölniläisten kanssa, pukeutua Mikki Hiireksi, Peter Paniksi, Barbieksi, Popcorn-pussiksi, suihkukopiksi tai vaikka rippituoliksi (kyllä, kaikki nämä asut olen todistettavasti nähnyt karnevaaliaikaan Kölnin kaduilla), suosittelen lämpimästi matkaa tähän kaikkien karnevaalirakastajien kehtoon, tietenkin kuumimpaan karnevaaliaikaan eli helmikuun alussa! Ja jos et pääse karnevaalimatkalle vielä seuraavana vuonna, älä turhaan murehdi, sillä nämä kekkerit vietetään joka vuosi. Karnevaalirakastajat lohduttavat itseään karnevaaliviikon päättyessä lauseella „Nach dem Karneval ist vor dem Karneval“ eli karnevaalien jälkeen on hyvä tilanne – karnevaalien tuloa voi alkaa taas odottaa!

Siis: Ich möch noh Kölle jon! (=Kölschin murteella: Tahdon Kölniin)

Terkuin,

Anna-Maari

P.S. Tunnelmaan pääsee kuuntelemalla maan mainioita ja jo 4 karnevaalipäivänä maailman rasittavimpia karnevaalilauluja. Tässä oma suosikkini 😉

 

Easter sunday, viimeinen päivä Irlannissa.

Hostellin aamiaisen jälkeen lähdimme pääsiäismessuun Christ Church Cathedraliin. Luterilaiseen toimitukseen tottuneelle messu oli sangen uudenlainen kokemus. Ei välttämättä sisällöltään, mutta puitteiltaan kylläkin: Valtavan komea kirkko, hienot asut, valtavan taitava kuoro laulamassa latinaksi, paljon seisomista, kovin juhlallinen tunnelma…
IMG_0532

Christ Church – katedraali on Dublinin vanhin tuomiokirkko. Puitteet messulle olivat siis upeat ja lisäksi saarnaamassa oli itse arkkipiispa!

IMG_0533Messun jälkeen saimme kutsun kirkkokahville kirkon kryptaan. Siellä näimme myös urkupilliin muumioituneen kissan ja hiiren.

IMG_0496

Katedraalin krypta on Britannian ja Irlannin suurimpia lajissaan ja lisäksi Dublinin vanhin rakennelma (1000-1100-luvulta). Siellä oli oikein viihtyisää ja ajattelimme, että ehkä Limingassakin pitäisi siirtää kirkkokahvit kirkon alle! 😉

Seuraavaksi syötiin evästä ja sovittiin treffit Peltsin ja Fransin kanssa. Heiltä kuulimme millaista on todella asua ulkomailla. Kuulimme sattumuksista, niin hyvistä kuin haasteellisistakin kokemuksista. Samalla onnistuimme olemaan juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja näimme pääsiäiskapinan muistopäivän juhlaparaatin
IMG_0535

Anu kertoi meille edellispäivänä, että Irlannissa ei ole varsinaista itsenäisyyspäivää vaan itsenäisyyttä juhlitaan pääsiäissunnuntaina, pääsiäiskapinan muistopäivänä.

Oivallisen päivän mainio lopetus oli yhteinen pääsiäisateria hotellin läheisessä ravintolassa/pubissa. Siellä pidimme kuulumiskierroksen jakaen ajatuksi ja kokemuksia reissusta. Todella paljon olemme saaneet tutustua Irlantiin näin lyhyessä ajassa! Olemme nähneet maaseutua ja kaupunkia ja löytäneet niin hyviä kuin huonojakin puolia. Olemme selvinneet kummallisista hanoista ja ylittäneet itsemme pienissä, mutta ei suinkaan vähäpätöisissä asioissa.
IMG_0513
Ruoka maistui, niin myös jälkiruoka ja kaiken herkuttelun jälkeen alkoi hurja rahojenlaskemistuokio joka muistutti enemmän tai vähemmän huutokauppaa. Jokainen maksoi käteisellä omat syömisensä ja siitä syntyi melkoinen näytös! 😀  Kylläisinä jäimme kuuntelemaan elävää musiikkia pubin puolelle. Kaksi miestä soittivat uskomattoman hyvin (toinen kiraraa, toinen viulua) ja lauloivat. Kirsi kävi ostamassa heidän levynsä. Hyvää musiikkia ja hyvä tunnelma, täydellinen lopetus päivälle!
p.s. Jotakin tapahtui poliisilaitoksen edessä, kun olimme matkalla syömään. Onneksi tapahtuma on osittain videoitu, joten voi olla, että pääsette piakkoin näkemään, mitä oikein tapahtuikaan…