Pyhiinvaellus

Olen jälleen aloittamassa jokavuotista matkaani kohti pääsiäistä, paastoa. Mieleeni nousee tämä kuva muutaman vuoden takaiselta Irlannin matkalta Tosi-isojen kanssa.

Pitkänä perjantaina meidän oli määrä kiivetä Pyhän Patrikin vuorelle. Vuori on tunnettu pyhiinvaelluskohde Irlannissa ja yksi tärkeimpiä etappeja matkallamme. Huono sää piti meitä jännityksessä viimeiseen saakka, sillä sateella tai sumussa ei vuorelle ollut asiaa. Perjantaiaamu aukesi kuitenkin aurinkoisena vastoin kaikkia sääennustuksia ja näimme ensimmäistä kertaa mahtavan vuorenhuipun majoituspaikkamme ikkunasta. Aikaisempina päivinä se oli ollut sadepilvien ja sankan sumun piilottama. Sää oli selkiytynyt juuri sopivasti kiipeämistä varten ja se tuntui ihmeelliseltä! Isäntäperheemme varoitteli meitä kuitenkin luottamasta liikaa Irlannin arvaamattomaan säähän ja kertoi, miten nopeasti sumu laskeutui vuoren päälle.

Lyhyen bussimatkan aikana varustauduimme matkaan Pyhän Patrikin rintakilveksi sanotun rukouksen sanoilla. Bussin kuljettajakin tunnisti rukouksen ja yhtyi siihen omalla kielellään. Sitten vaellus kohti huippua alkoi. Aluksi matkan teko oli mukavaa. Polku oli toki kivinen ja kapea alusta saakka, mutta nousi vain loivasti ylöspäin. Maisemia ihaillessa ei mahdollinen sade tai sumukaan vielä pelottanut.

Pikkuhiljaa kulku vuorella vaikeutui ja meille alkoi selvitä matkan todellinen pituus. Kaikilla ei ollut kunnollisia kenkiä kivipoluilla kiipeämiseen ja kuntokaan ei ehkä ollut paras mahdollinen. Etukäteen olimme lukeneet, että lapset ja vanhuksetkin pääsivät kiipeämään vuorelle ja että edestakaiseen matkaan kuluisi vain kolmisen tuntia. Ei kuulostanut ollenkaan pahalta ja ehkäpä sen vuoksi kaikki eivät olleet pitäneet niin tärkeänä kiipeämiseen soveltuvien kenkien hankintaa. Totuus oli kuitenkin aivan toinen. Ryhmässämme ilmeni myös terveydellisiä ongelmia, joita emme olleet osanneet ottaa huomioon. Kaiken kukkuraksi aurinkoinen sää oli muuttumassa. Näimme vuoren rinteeltä, miten jossakin lähistöllä jo satoi kaatamalla, eikä vuoripolku suinkaan ollut vielä näyttänyt pahintaan.

Matkan edetessä ahdistus mielessäni kasvoi kasvamistaan ja rukoilin lakkaamatta. Mietin, mihin olinkaan ryhmäni tuonut ja mitä kaikkea saattoi tapahtua. Olin kuvitellut matkaa helpoksi ja mukavaksi, mutta todellisuus olikin aivan toinen. Vastuu nuorista painoi ja pelko kuristi kurkkua. Miten meille käy, jos sade kastelee kivipolut tai jos sumu peittää näkyvyyden. Miten saamme avun, jos joku loukkaantuu tai saa sairaskohtauksen. Entä jos joku eksyy? Herra auta! Anna meidän selvitä!

Viimeinen nousu oli jyrkkä kivikasa. Valkoisten irtokivien joukosta tuskin erotti jotain poluntapaista. Kiipeäminen oli todella hankalaa ja yksi joukostamme joutui jäämään tasanteelle odottamaan. Kiivetessämme vierivien kivien joukossa, alkoi sumu laskeutua ja kun lopulta pääsimme vuoren päälle, peitti se jo näköalat kokonaan. Vain ensimmäiset meistä ehtivät näkemään ympärillä aukeavat maisemat. Lepäsimme pienen hetken ennen kuin aloimme paluumatkan. Sumu oli ilmestynyt kuin tyhjästä ja peittänyt huipun niin nopeasti, ettemme uskaltaneet jäädä odottelemaan yhtään pitemmäksi aikaa. Sadepilvetkin piirittivät vuorta koko ajan lähempänä.

Kulku vuoren rinnettä alaspäin ei ollut paljon helpompaa kuin ylöspäinkään, mutta sen verran nopeampaa kuitenkin, että ehdimme ajoissa sateen ja sumun alta pois. Loppumetreillä alkoi jo pisaroida ja kohta sen jälkeen ei vuorta enää näkynyt. En voi kuvata sitä helpotusta, joka minut valtasi, kun olimme kaikki jälleen tasaisella maalla ja suurin piirtein ehjinä.

Lähtiessäni en ollut ajatellut olevani pyhiinvaellusmatkalla ja vaeltaessani koin kaikkea muuta kuin pyhyyttä. Kuitenkin matkanteko oli vienyt minut lähemmäksi Jumalaa. Ei siksi, että vuori olisi ollut jotenkin erityinen Jumalan kohtaamiseen soveltuva paikka, vaan koska silloin ymmärsin oman pienuuteni paremmin kuin koskaan. Ymmärsin, ettei kovinkaan moni asia ole minun hallittavissani. Ei vaikka kuinka olin ottanut asioista selvää ja varautunut säänkestävällä asulla ja vaelluskengillä. Ei vaikka olin treenannut itseäni ja saavuttanut kiipeämiseen vaadittavan kuntotason. En koskaan ollut kokenut tarvitsevani Jumalaa niin paljon kuin silloin, enkä koskaan ollut rukoillut niin pitkään ja kiihkeästi. – Ja Jumala oli kanssamme.

Jälkeenpäin olen ajatellut, että haasteet ja koettelemukset saattavatkin olla juuri se pyhiinvaelluksen juttu. Helppo ja mukava pikku-retki ei kävisi pyhiinvaelluksesta, sillä usein juuri koettelemukset tuovat meidät lähemmäksi Jumalaa. Ehkä tämä tosiasia on saanut ihmiset läpi aikojen kurittamaan itseään esimerkiksi paastoamalla.

Minäkin olen vuosien saatossa koettanut monin eri tavoin viettää paastonaikaa ja päästä näin lähemmäksi Jumalaa. Olen paastonnut herkuttelusta, turhista ostoksista, negatiivisuudesta jne. Kaikki nuo paastot ovat menneet enemmän tai vähemmän pieleen. Olen joutunut huomaamaan, että olen kovin heikko markkinavoimien ja omien tottumusteni edessä. Mutta voisiko paasto ollakin juuri sitä; pyhiinvaellusmatka, jolla joutuu kohtaamaan oman pienuutensa? Joutuu vastakkain sen tosiasian kanssa, että ei itse pysty tulemaan paremmaksi vaan tarvitsee siihenkin Jumalaa. Ehkä silloin kulkija saa myös huomata: Jumala on kanssamme.

 

Pyhän Patrikin rintakilpi

Minä sidon itseni tänään lujasti

Kolminaisuuden nimen voimaan.

Minä rukoilen ja rakastan Jumalaa,

joka on Yksi Kolmessa ja Kolme Yhdessä.

 

Minä sidon itseni ikuisesti lujasti

uskon voimaan, Kristuksen elämään ihmisenä,

hänen kasteeseensa Jordanin vedessä,

hänen ristinkuolemansa tuomaan vapahdukseen,

hänen ylösnousemiseensa tyhjästä haudasta,

hänen paluuseensa taivaan maahan,

hänen tulemiseensa tuomion päivänä,

tähän sidon itseni tänään lujasti.

 

Minä sidon itseni tänään lujasti

tähtikirkkaan taivaan jokaiseen hyveeseen:

auringon elämää antaviin säteisiin,

kuun valoon myöhäisenä yön hetkenä,

salaman valoon joka välkähtelee vapaasti,

tuulen raivoisaan myrskyyn ja huutoon,

lujaan maahan, suolaiseen mereen,

joka on ikuisen kallion huipun ympärillä.

 

Minä sidon itseni tänään lujasti

Jumalan valtaan pidellä ja johdattaa minua,

Hänen silmänsä valvovat, hänen valtansa antaa voimaa, 

Hänen korvansa kuulevat rukoukseni,

Hänen viisautensa opettaa minua.

 

Hänen kätensä johdattaa minua, 

Hänen kilpensä on puolustukseni. 

Hänen sanansa antaa minulle sanani. 

Hänen taivaalliset joukkonsa suojelevat minua.

 

Kristus luonani, Kristus minussa,

Kristus takanani, Kristus edessäni,

Kristus vierelläni, Kristus voittaen minut,

Kristus lohduttaen ja puhdistaen minut,

Kristus allani, Kristus ylläni,

Kristus hiljaisuudessa, Kristus vaarassa,

Kristus kaikkien minua rakastavien sydämessä,

Kristus ystävien ja tuntemattomien huulilla.

 

Minä sidon itseni lujasti nimeen,

Kolminaisuuden nimen voimaan.

Minä rukoilen ja rakastan Jumalaa,

joka on Yksi Kolmessa ja Kolme Yhdessä.

Hänestä ovat kaikki luodut,

Ikuisesta Isästä, Hengestä, Sanasta.

Ole korkeasti kiitetty ja ylistetty Herra, minun pelastukseni. 

Pelastus on lähtöisin Kristuksesta, Herrasta!

 

St. Patrick’s Breastplate, AD 433 

Suomentanut: Arto Penttinen

 

Vastaa