Voimaa armon virrasta

Mulla on uusi älypuhelin. Tai no ei se nyt enää niin kovin uusi ole, synttärilahjaksi saatu, mutta niin hieno se on, että en vieläkään osaa käyttää sitä. Joka päivä saan oppia siitä uusia hienoja ominaisuuksia. Mieleeni tuli ensimmäinen puhelin, jolla olen koskaan soittanut. Se oli minun lapsuuden kotini eteisen seinällä. Kiiltävä viininpunainen lankapuhelin, jolla soittaminen onnistui nostamalla painava luuri korvalle ja kiertämällä numeroita yksitellen. Jos joku soitti meille kun olimme ulkona, emme tienneet siitä mitään. Soittajan oli yritettävä uudelleen myöhemmin. Ja koska puhelimen johto oli kiinni seinässä, ei puhelimen kanssa voinut liikkua ympäri taloa.

 
Niin, puhelimet ovat totta tosiaan kehittyneet. Ensimmäisellä kännykällänikään ei voinut tehdä muuta kuin soittaa ja lähettää ja vastaanottaa viestejä, mutta puhelun tai viestin lähettäjää puhelin ei näyttänyt vaan kaikkiin puheluihin oli vastattava. Uuden puhelimeni näyttö on täynnä kuvakkeita, joiden toimintoa en ymmärrä. Puhelin myös osaa toimia ihan ilman minua. Automaattisesti se etsii päivityksiä, pitää kirjaa sijainnistani, pyörittää facebookia, nettiselainta, whatsappia, kalenteria ja mitähän kaikkea.. Se tuntuu olevan monin tavoin älykkäämpi kuin minä.

 
Mutta yksi vika siinä on. Se on niin hieno, että se kuluttaa myös akkua vauhdilla ja kun akku loppuu, ei älykkäimmästäkään puhelimesta ole mitään taikaa. Yhä edelleenkin tarvitaan sitä johtoa, jolla akku liitetään suurempaan virranlähteeseen latautumaan. Sen jälkeen se taas toimii moitteettomasti – jonkin aikaa.

 
Myös ihminen on kehittynyt vuosituhansien aikana. Tämän päivän ihminen on huippuälykäs ja osaa keksiä kaikenlaisia vempaimia helpottamaan arkea, kuten älypuhelimia. Osaamme parantaa sairauksia ja keräämme koko ajan lisää tietoa kaikesta ympärillämme olevasta, jopa menneestä. Helposti sitä alkaa kuvitella, että ihminen tulee toimeen omillaan. Että nykyihminen ei tarvitse mitään suurempaa voimaa, johon turvautua vaan riittää, että uskoo itseensä.

 
Luulen kuitenkin, että olemme niin kuin älypuhelimetkin, edelleen riippuvaisia suuremmasta voimanlähteestä. Niin kauan kuin akkua riittää, voimme olla elämämme herroja, mutta entä sitten kun voimat loppuvat? Jos elämä ei mennytkään niin kuin piti, jos itseensä uskominen ja kova työ ei tuottanutkaan tulosta, alan etsiä johtoa; Jumalan turvallista syliä johon heittäytyä. Hyvä olisi pitää se johto koko ajan saatavilla ja ladata akkua säännöllisesti.

 
Älypuhelimeni muistuttaa minua latauksen tarpeesta aina hyvissä ajoin ja kehotta laittamaan puhelimen lataukseen, jotta en jäisi mistään paisti. Ihmisen latauksen tarpeesta muistuttavat esimerkiksi kirkonkellot, ne kutsuva joka sunnuntaiaamu lataamaan akkuja ehtoollispöytään. Siellä olen itse kokenut saavani voimaa armon virrasta, kuten erään nuorten veisun otsikko kuuluu. Tiedän, että ilman Jumalaa en jaksaisi, mutta on helpottavaa tietää, ettei minun tarvitsekaan. Kaikki ei sittenkään ole vain minun voimieni ja osaamiseni varassa – Luojan kiitos!

 

 

Vastaa